leipäteksti
- +
Keihästäti

Suunnittelen pienelle ihmiselle, lausui Alvar Aalto aikanaan. Arkkitehtuurin humanististen ulottuvuuksien korostaminen teknisten ja ammatinsisäisten kriteerien kustannuksella on kaunis ajatus. Matka paatoksesta fyysiseen todellisuuteen on kuitenkin mutkikas.

     Arkkitehdin aikomusten vaikutuksia ei voi ennakoida. Vastaanottaja ei milloinkaan ole yksi ainoa samoin ajattelevien ihmisten joukko, vaan rikas variaatio keskenään erimielisiä ja alati mieltään muuttavia ryhmittymiä, hienommin sanottuna osakulttuureja.

     Suurimmalle niistä on ominaista välinpitämättömyyttä hipova itsestään selvyys suhteessa silmin havaittavaan ja käsin kosketeltavaan ympäristöön. Vain suuriin muutoksiin reagoidaan, jos niihinkään. Mutta paljon on niitäkin, joilla on suhde, kiihkeäkin, taloihin ja paikkoihin

     Arkkitehtikunta tarttui maestron eufemismiin hanakasti. Se oli oiva ase torjumaan väitteitä siitä, että töissään arkkitehdit seuraavat muotia ja kuuntelevat pelkästään toisiaan kansalaisten eduista piittaamatta.  

     Omassa piirissään kollegat viljelivät aikanaan ahkerasti sanontaa niinhän sitä maallikko luulis. Kahtiajako oli suvereeni. Yhtäältä potentiaalisesti suuret arkkitehdit, toisaalta ikuisesti pienet ihmiset.

     Syytöksissä taisi sittenkin olla perää. Eivätkä ne edelleenkään ole, niin arvelen, tyystin perättömiksi muuttuneet.

 

On torstai syyskuun ensimmäinen vuonna 1932 kello puoli yhdeksän a.p. Kolme veljestä taivaltaa Helsingin Pietarinkadulta alkanutta koulutietä. Nuorimmainen, salanimeltään A., yrittää pysyä vanhempien veljien vauhdissa. Hän painaa 19 kiloa 700 grammaa ja pituutta on vähän toista metriä. Kurja painoindeksi ja todella pieni ihminen, siis.

     Uudenmaankadun kulmassa A. pinkaisee juoksuun kohti Alli Nissisen valmistavaa. Isot pojat jatkavat pitkin Yrjönkatua omalle koululleen ja sanovat, että älä kundi turhaan luffaa, aikaa on vielä vaikka kuinka paljon.

     Paikan A. tuntee ennestään. Vasemmalla puolella, porttikongin perällä, on Edison. Siellä A. on ollut broidin turvassa katsomassa Tom Mixin lännenleffoja, eli keräämässä hylsyjä etupenkissä, kuten hän kehuu kavereille jälkeenpäin. Tai huutamassa Harold Lloydille, että varo Haaron, toi rosvo sun takana meinaa lyödä sua. Oikealla puolella asuu vuotta vanhempi serkku, hänkin porttikongin perällä.

     Talomuurit kehystävät kolmionmuotoista aukiota. Keskellä on kolmionmuotoinen puisto ja sen keskellä kaikkea muuta kuin kolmionmuotoinen Keihästäti.

 

Nuo ja lukemattomat myöhäisemmät muistot assosioituivat mieleeni käydessäni siellä. Lapselle se oli paikka, sä tiedät, se mistä mennään Edisoniin ja Lassen luo. Sittemmin omaksuin kansalaisten romantiikkaan taipuvaisen enemmistön myötä aukion ja puiston nimeksi Dianan. Vasta paljon myöhemmin havaitsin, että virallisesti nimi on alusta asti ollut Kolmikulma-Trekanten, samaan realistiseen tapaan kuin Viiskulma-Femkanten.

     Keihästäti ja Edison muuttuivat nekin Dianaksi. Liikkeitä kuoli ja uusia syntyi tilalle. Mutta muutokset olivat vähäisiä. Kokonaistunnelma ei häiriintynyt.

     Toistakymmentä vuotta sitten ilmestyneessä kirjassani Isän Maa kerroin tarinan leffakäynneistämme. Mutta sen jätit mainitsematta, että sinulta pääsi pissa housuun, totesi iso broidi happamasti. Psykologian oppikirjoista tuttu valikoiva muisti, hän totesi, kun epäilin mahtaako tuo olla totta.       

     Arkkitehtuurista, filosofiasta, osakulttuureista eikä paljon mistään muustakaan A. ei tiennyt mitään. Hän oli oman porvarillisen ja ahtaan yläluokkansa vanki. Mutta kaupunkilaisuuden siemen oli kylvetty.

     Nuo ovat vain yhden yksilön kokemuksia, sanoo tarkkaavainen lukija, ja on oikeassa. Joidenkin muiden muistikuvia Kolmikulmasta saattaa esimerkiksi hallita vuonna 42 aukion kulmalle osunut pommi, joka surmasi yli neljäkymmentä elokuvateatteri Tivolin lastennäytökseen jonottavaa ihmistä.  

     Olivatpa muistot positiivisia tai negatiivisia, vähäpätöisiä tai dramaattisia, muuntuvat ne aikanaan elimellisiksi osiksi tapahtumapaikkojensa fyysistä ympäristöä. Talot, kadut, pihat, aukiot, torit, puistot ja puut alkavat puhua niille, jotka osaavat kielen ja malttavat pysähtyä kuuntelemaan.

 

Diana

Arne Nevanlinna