HELSINKI-SEURAN ESITELMÄ 10.10.2006

Oletko sairas kun et ole koulussa, kysyi äitini eräänä harmaana aamuna kevättalvella vuonna 1942.

     Meillä on lupaa, vastasin pahaa aavistamatta.

     No, koska sinulla ei ole parempaa tekemistä, voit mennä raitiovaunulla siihen kauppaan, joka ilmoitti Huusiksessa, että sieltä saa – va’ heter kåldolmar på finska?

     Kaalikääryle. Missä se on?

     Ai mikä?

     Se kauppa tietysti.

     Mechelininkadun ja Topeliuksenkadun kulmassa tietysti.

     Missä se on?

     Juurihan minä sanoin, että Mechelininkadun …

     Niin niin, mutta mistä minä tiedän missä joku kumma Mechelininkatu on.

     Eteläisen Helsingin kasvattina käsitykseni niin kaukaisesta kadusta oli hämärä. Sillä kertaa odottava äiti ei onnistunut nappaamaan vuoroa ja viimeistä käärylettä nenäni edestä – vihasin tuota ihmislajia välittämättä vähääkään siitä, että he kantoivat kansakunnan tulevaisuutta vatsoissaan. Olin häpeällisen tietämätön siitä, että he jos ketkään tarvitsivat ravintoa enemmän kuin minä, tai siitä, että heidän vastuullaan oli syntyneiden ja syntymättömien lasten ruokahuolto, tai siitä, että sotakuukausipalkka oli riittämätön ja oli pakko käydä tehdastöissä kun mies oli rintamalla. Puhumattakaan siitä, että kaikesta tästä oli selviydyttävä ilman normaaleja yhteyksiä vastakkaiseen sukupuoleen.

     Kun yritin maksaa ilmoitti myyjä, että kauppa syntyy vain, jos ostan kilon nahistuneita porkkanoita. Vimmastuin ja sanoin että jaaha, täällä harjoitetaan kytkykauppaa – lehdessä oli vastikään ollut juttu menettelyn laittomuudesta. Roteva nainen tiskin takana ajoi minut ulos. Vahinko ei ollut suuri, sillä vaikka kääre saattoi olla oikeaa kaalia, ei sisus takuulla ollut jauhelihaa vaan ilman rasvaa paistettu jauhokakkara, samanlainen joita kekseliäs ravintolakokki tarjoili nimellä mukaeltu pyy.

     Olin juuri toipunut ruuan puutteen aiheuttamasta yli 40 asteen kuumeesta ja painoin kuudestatoista ikävuodestani huolimatta alle 50 kiloa. Kunto palautui vasta kun minut oli lähetetty kesäkaudeksi hämäläiseen sukukartanoon. Siellä ainoa ruokapulan merkki oli se, että voita säästettiin panemalla sekaan kovaksikeitetyn kananmunan palasia.  Mieleeni on jäänyt nuori evakkonainen, joka tasapainoili kärryn lavalla vielä etevämmin kuin minä. Tunsimme urbaania yhteenkuuluvuutta kun kävi ilmi, että hän oli hankkinut taitonsa raitiovaunun rahastajana Viipurissa ja minä raitiovaunun vapaamatkustajana Helsingissä.

*

Kuten niin monessa muussakin asiassa tätä nykyä, jakautuu Suomen kansa kahtia myös silloin kun kyse on siitä millaista siviilielämä oli sodan aikana.

     Valtava enemmistö eli ne, joilla ei ole henkilökohtaisia muistikuvia, joutuu turvautumaan toisen käden tietoihin, historiakirjoitukseen, aikalaisten kertomuksiin tai enemmän tai vähemmän luotettaviin olettamuksiin. Variaatio on toki suuri. Nuoriso saattaa suhtautua noihin aikoihin samaan tapaan kuin oma sukupolveni aikanaan Krimin sotaan: ihan jännää, mutta yhdentekevää nykyhetken ja tulevaisuuden kannalta. Osa varttuneemmasta väestä on taipuvainen korostamaan olosuhteiden poikkeuksellisuutta – kyllä elämä mahtoi olla kauheaa, ahdistusta kansakunnan tulevaisuudesta, pommitusten ja suruviestien pelkoa, katastrofaalista ruoka- ja tarvikepulaa - eräänlaista negatiivista romanttisuutta toisin sanoen. 

     Kutistuva vähemmistö eli ne, joilla on henkilökohtaisia muistikuvia, suhtautuu asiaan realistisemmin. Joukossamme on niitä, jotka vaikenevat kokemuksistaan tyyliin turha kaivella menneitä, mutta myös niitä, jotka ylpeilevät sillä kuinka voittamattomat vaikeudet voitettiin - eräänlaista heroisoivaa romanttisuutta toisin sanoen.

     Heti sodan jälkeen vasta-alkaneeseen aikuiselämääni liittyvät asiat valtasivat mielen totaalisesti. En langennut ryyppäämään. Pidin jermujen sotajuttuja ja saksalaisten marssilaulujen hoilaamista sietämättöminä. Katse suuntautui eteenpäin. Olin jälleenrakentamisen mallioppilas myös konkreettisesti, koska aloitin arkkitehtiopinnot vuonna 45, sen jälkeen kun minut oli kotiutettu 19-vuotiaana veteraanina yli kaksi vuotta kestäneestä asepalveluksesta.  

     Torjuin lähimenneisyyden muistoja niin aktiivisesti, että ajauduin amnesian kaltaiseen tilaan. Kadulla saatoin kohdata nuoren miehen, joka huomatessaan minut ryhtyi takomaan hartioitani ja huusi että mitä Nevski, ei perkele ollakaan nähty sitten kun viimeksi. Olin vilpittömästi vakuuttunut siitä, etten tuntenut kaveria, myöskään sen jälkeen kun tämä lievästi närkästyneenä muistutti minua siitä, että olimme olleet samassa yksikössä tai peräti asuneet samassa kämpässä vain vuotta aikaisemmin.

     Kesti puolisen vuosisataa ennen kuin nuo vanhat ajat alkoivat askarruttaa minua. Ellen olisi ryhtynyt muistelemaan menneitä kirjallisessa muodossa saattaa olla, että muistinmenetys jatkuisi vieläkin.

*

Jos minun pitäisi kuvailla sodanaikaista siviilielämää yhdellä sanalla olisi se normaali. Kuulitte oikein, sanoin normaali enkä epänormaali. Väite on sen verran paradoksaalinen ja, sen myönnän, myös jonkin verran provokatiivinen, että se vaatii selityksiä.

     Itsestään selvää on, että talvisodan syttyminen ja Helsingin ensimmäiset pommitukset olivat mullistavia tapahtumia myös keskenkasvuisen pojan maailmassa. Mutta minulle oppitunnin keskeytyminen hälytyssireenien ulvovaan ääneen, kadulla kaikuvat sähhkösanoma-sähhkösanoma-huudot tai lehtien jättiotsikot sisälsivät enemmän jännityksen kuin tragedian aineksia.

     Sodan ensimmäisenä iltapäivänä matkasimme serkkuni kanssa ratikalla Munkkiniemeen ihmettelemään alasammuttua viholliskonetta, vanhemmilta salaa tietysti. Lentäjän ruumis oli viety pois. Sen näkeminen olisi varmaan hillinnyt lapsellista innostustamme.

     Seikkailun tunne vahvistui kun ensimmäisen sotajoulun alla muutimme äitini ja sisareni kanssa ensin Vaasaan, jota isäni piti turvallisena paikkana, ehkä siksi, että se oli mahdollisimman kaukana itärajalta, ja kun kaupunkia pommitettiin yhtä ankarasti kuin pääkaupunkia ja puutalon kellari tarjosi vain nimellisen suojan, edelleen Tukholmaan. Se oli pakomatka, sisarelleni ensimmäinen ja minulle toinen; kolmivuotiaan puoli vuotta kestäneestä asumisesta Sveitsissä en tosin muistanut yhtään mitään. Kokemuksen kruunasi se, ettei kulkuvälineenä ollut juna eikä laiva vaan lentokone.

     Rauhan jälkeen palasimme kotiin Helsinkiin. Kerroin luokkakavereille ruotsinkokemuksistani ja hämmästyin kovasti jouduttuani yleisen halveksunnan kohteeksi. Sankarillista olisi ollut jäädä kotimaahan vaikka, ajattelin itsekseni nyrpeästi, sodan kulkuun sillä totisesti ei olisi ollut pienintäkään vaikutusta. Sitä minä eikä varmaan moni mukaan ymmärtänyt, että kriisitilanteissa  tapahtumien, tekojen ja puheiden symbolinen merkitys korostuu.

     Kesäsodan alkaessa, sireenien kukkiessa kuten silloin sanottiin, olimme maalla kuten herrasväen silloin kuului, tosin vain kotiapulaisen vahvistama tynkäperhe, sillä vanhemmat veljet ja isä tietysti olivat omilla teillään. Meille uutisen toivat ylitsemme kohti Hankoa jyristävät suomalaiskoneet. Tästä edellä mainittu serkkuni, joka asui naapurihuvilassa, innostui niin, että juoksi kilometrikaupalla läpi metsien samaan suuntaan, osallistuen näin operaatioon omalla ryssävihan ja revanssihengen värittämällä tavallaan. Lähes täsmälleen kolme vuotta myöhemmin osat olivat vaihtuneet. Taas hän juoksi kilometrikaupalla, mutta sillä kertaa pakoon läpi Itä-Karjalan metsien, kunnes menehtyi takaa-ajavan venäläiskoneen luotisuihkuun.

*

Syksyllä 41 koulut eivät alkaneet ja asuimme maalla marraskuulle saakka. Pula alkoi purra ja elämä keskittyi perusasioihin. Sanomalehtiä ei tullut ja radio mykistyi kun akku ja patteri hiipuivat. Aamulla sonnustauduimme sadetakkeihin ja kumisaappaisiin, nappasimme keittiön pöydänkulmalta korit ja ruosteiset veitset, ja vietimme kaiket päivät sienimetsässä. Illoista muistan vain karbidilampun suhinan ja pistävän hajun. Oman kokemukseni mukaan tuo syksy oli ennätyksellisen sateinen. Miten meidän olisi käynyt, jos se olisi ollut ennätyksellisen kuiva, jää arvauksen varaan.

     Seuraavana kesänä kokemuksesta viisastunut ja vähän vihastunutkin äitini hankki mustasta pörssistä siankinkun, tai sinkun kuten hän sanoi. Sen toimitti paikallisen osuuskaupan hoitaja ilman vaikeuksia sen jälkeen kun törkeä ylihinta oli myymälän takaportailla suoritettu. Järviretkillämme me pojat osuimme kerran läheiseen saareen. Halkopinojen välistä löysimme mittavan varaston lihaa, voita ja jauhoja. Vasta jälkeenpäin tulimme ajatelleeksi, että olisimme ilman kiinnijoutumisen pelkoa voineet pihistää jotain omaan käyttöömme. Epäilimme edellä mainittua kauppiasta. Todisteet olivat epäsuoria, mutta vahvistuivat kun mies heti sodan jälkeen erosi tehtävästään ja ryhtyi viljelemään lähistöltä ostamaansa suurehkoa maatilaa.

     Kinkkua säilytettiin kellarissa ja se suoriutui tehtävästään laihan ruokavalion tukevoittajana moitteettomasti. Minua muutaman vuoden nuorempi sukulaispoika oli jonkin aikaa meidän maalla, kuten vanhemmat sanoivat, tai på Lojolandet kuten ruotsinkieliset sanoivat, tai meidän landella kuten minä sanoin. Eräänä päivänä kinkku luhistui. Kävi ilmi, että nälkäinen poika oli yön hiljaisuudessa kovertanut sisustan tyhjäksi. Visiitti loppui lyhyeen.

     Äitini rakensi määrätietoisesti yhteyksiä lähiseudulla pysyvästi asuviin ihmisiin. Syntyi auttamisen verkosto. Vastapalvelukseksi saamastaan ruoka-avusta hän saattoi antaa paketin ulkomaansuhteilla hankittua kahvia tai toimittaa asioita silloin todella vaivalloisen matkan päässä sijaitsevassa pääkaupungissa. Moni tuttavuus muuntui elämänpituiseksi ystävyydeksi.

*

Palattuamme kaupunkiin, kuten vanhemmat sanoivat, tai ti’ sta’n kuten ruotsinkieliset sanoivat, tai stadiin, kuten minä sanoin, koulu alkoi ja elämä asettui uomiinsa. Vain hieman meitä vanhempien poikien kuolinilmoitukset täyttivät lehtien sivuja. Hyökkäysvaiheen aikana niitä oli paljon, asemasodan aikana vähemmän.. Kesän 44 perääntymistä kukaan ei osannut eikä halunnut ennakoida. Saksan voittoa pidimme itsestään selvänä.

     Kun aikanaan sitten kävi niin kuin kävi, joutui Helsingin Sanomat muutaman kerran luovuttamaan etusivultaan tilaa kuolinilmoituksille tavanmukaisten mainosten sijasta, ehkä ensimmäisen ja luultavasti viimeisen kerran historiassaan. Tämä kiinnitti huomiotani enemmän kuin monet maailmanhistorialliset tapahtumat, koska se kertoi käynnissä olevien taisteluiden ankaruudesta puhuttelevammin kuin Päämajan lyhytsanaiset tilannetiedotukset.

     Olin kiinnostunut sodan kulusta, tosin vain niin kauan kun suomalaiset tai saksalaiset joukot menestyivät. Ostin sotatoimialueiden karttoja ja ripustin niitä poikien huoneen seinälle – koska veljet olivat rintamalla olin saanut huoneen kokonaan omaan käyttööni. Lainasin äidin ompelukorista nuppineuloja ja punaista villalankaa, jota siirtelin sitä mukaan kun rintamalinja muuttui. Minulle se oli peli samaan tapaan kuin tietokonesimulaatiot nykynuorisolle. Kertaakaan mieleeni ei juolahtanut, että jokaisen siirron vastineena todellisuudessa oli lukemattomien kaltaisteni nuorten miesten kuolema. Verenvärisen villalangan tahaton symboliikka jäi minulta huomaamatta.

*

Vapaata aikaa oli runsaasti, mutta en käyttänyt sitä lukemalla maailmankirjallisuutta alkukielillä, kuten isäni väitti edellisen sukupolven tehneen, ja oli varmaan oikeassa. Sen sijaan haljuilimme iltaisin koulun tienoilla. Jos olimme onnistuneet pummaamaan rahaa koulutarvikkeita varten äidiltä tai salmiakkipastilleja varten kiltin kotiapulaisen talouskassasta, suuntasimme kulkumme Fazerin kahvilan yläkertaan Kluuvikadulla. Se oli olevinaan hienompi paikka kuin alakerta, mutta koska tarjolla ei ollut juuri muuta kuin lasi vettä, päivän lehti ja kuppi kahvinvastiketta – vähän oikeaakin kahvia sisältävää korviketta ei enää saanut – oli omistajan pakko sallia se, että rahattomat koululaiset valtasivat pöytiä tuntikausiksi.

     Portsari oli nimeltään Kalle; ilman valvontaa pienintäkään kahvilaa ei tohdittu jättää. Kalle suhtautui meihin suopeasti. Hän saavutti olemassa olemisensa oikeutuksen myymällä meille tupakkaa vähittäin eli paperossi kerrallaan, muistini mukaan noin viisinkertaiseen hintaan. Kokonaisen askin ostamiseen kellään ei ollut varaa. Säännöllisin väliajoin hän katosi näkyvistä kuukaudeksi tai pariksi. Kaikki tiesivät, että tämä johtui vankilatuomioista, joita hänelle jaeltiin rutiininomaisesti mustan pörssin kaupan harjoittamisesta.

     Kun rahat ja Kallen kärsivällisyys loppuivat siirryimme flaneeraamaan Pohjois- Espalle. Katua käveltiin edestakaisin ja vilkuiltiin tyttöjä. Ruotsinkieliset kulkivat ylpeästi ohi ja suomenkieliset tirskuivat. Sen pitemmälle kanssakäyminen ei ainakaan minun osaltani yltänyt. Toinen tarkoitus, eikä suinkaan vähemmän tärkeä, oli pummata saksalaissotilailta Juno-merkkistä tupakkaa. Harjoittelimme pakkauksen mainoslauseen Warum ist Juno rund, auf gutem grund ist Juno rund, ja usein kielitaidostamme ilahtuneet vierasmaalaiset vastasivat pyyntöön myönteisesti.

     Päähämme ei pälkähtänyt yhdistää univormua – joukossa oli myös SS-miehiä – natsien juutalaisvainoihin siitä yksinkertaisesta syystä, ettemme tienneet niistä mitään. Mutta suhtautuminen oli pelkästään käytännöllinen, mitään lämpimiä asevelitunteita meillä ei heitä kohtaan ollut. Koulussamme ja myös luokallani oli juutalaisia, mutta minään erityisenä, toisista poikkeavana ryhmänä me emme heitä mieltäneet.

     Myöhemmin kävin paljon leffassa. Ilmeisesti olin alkanut saada taskurahaa, koska muita tulonlähteitä minulla ei ollut. Liput olivat halpoja ja teatterit täpötäysiä. Katsomossa tupakointi oli kielletty, mutta eteisaulassa sai polttaa. Voin vieläkin palauttaa mieleen märkien päällysvaatteiden, tupakansavun ja hien kirpeän hajuyhdistelmän.

     Saksalaisia suositumpia olivat amerikkalaiset filmit; olimme sodassa Englannin kanssa, mutta ei Amerikan. Poikkeuksena olivat Heinz Rühmannin filmit. Ehkä tiedostamattomana syynä oli se, ettei hänen huumoriinsa sisältynyt natsipropagandaa, tai ainakaan minä en sitä huomannut. Toistelin mielelläni hänen käheästi esittämäänsä laulua Ich brech’ die Hertzen der stolzesten Fraun, kunnes kaverit sanoivat että lopeta, toi me ollaan kuultu ennenkin.  Näytännön keskeytyminen ilmahälytyksen vuoksi kuului rutiiniin. Sali tyhjennettiin, siirryttiin pommisuojaan ja kun tasakorkea vaara ohi-merkki kaikui palattiin katsomaan filmi loppuun.

*

Tiesimme, että sinä vuonna kun täytämme 18 meidät kutsutaan palvelukseen. Minun kohdallani se oli tapahtuva keväällä 1943, jolloin olisin vielä 17-vuotias. Odotimme tuota päivää kasvavalla kärsimättömyydellä. Ajatus siitä, että sota loppuisi ennen kuin ehtisimme mukaan oli sietämätön. Totta kai tiesimme, että sotaretki saattoi päättyä kuolemaan. Mutta tietoa lievensi ratkaisevasti se, että kyseessä olisi sankarikuolema. Tavallista kuolemaa olisimme pelänneet, jos se olisi juolahtanut mieleemme. Mutta kaatuminen oli ihan eri asia, se oli kunniakasta.

     Päivärutiini koostui sananmukaisesti laimeasta koulunkäynnistä. Tiesimme myös, että todennäköisesti pääsisimme ylioppilaiksi ilman kirjoituksia, niin kuin sitten tapahtuikin. Tässä asiassa tulin seuranneeksi suvun perinteitä, koska myös veljeni ja setäni säästyivät kokeilta, edellinen 3 ja jälkimmäinen 25 vuotta aikaisemmin.

     Mitä lähemmäksi kutsuntapäivä tuli sitä useammin kaverini ja minä pinnasimme koulusta. Opettajat katsoivat tätä samoin kuin muita aiemmin ankarasti kiellettyjä tekemisiämme kuten tupakanpolttoa sormien läpi. Koulun pihalla emme sentään uskaltaneet röökata, läheisessä Museokadun kahvilassa sen sijaan kyllä. Naapuripöydässä saattoi röyhytellä sikariaan Nalleksi ristitty luontsan maikka, mutta hän katsoi muualle kun sammuttelimme hämääntyneinä savukkeitamme tuhkakuppiin. Rikoimme sääntöjä, mutta avoimeen uhmaamiseen rohkeus ei riittänyt.

     Varmaan opettajanhuoneessa kiisteltiin asiasta, esimerkiksi tähän tapaan. Vanhempi miesopettaja sanoo, että kyllä kuria täytyy vaatia erityisesti pojilta, koska he kuitenkin joutuvat kohta alistumaan siihen armeijassa ja on siitä hyötyä myöhemminkin elämässä. Nuorempi miesopettaja huomauttaa, että antaa poikien nauttia vapaudesta niin kauan kun se vielä on mahdollista. Johon vielä nuorempi naisopettaja lisää, että mitä merkitystä säännöillä on kun monet pojista kuitenkin palaavat koteihinsa arkuissa. Näin olisimme itsekin voineet sanoa, paitsi että olisimme todennäköisesti korvanneet sanan arkku sanalla puupalttoo. Poikkeukselliset olosuhteet antoivat tilaa hirtehishuumorille, jota harjoittivat paitsi koululaiset myös rintamamiehet.

     Lopulta vaivauduimme kouluun vain pari kertaa viikossa eli silloin, kun tiesimme että ruokatunnilla olisi tarjolla nakkimakkaroita, harvinaista herkkua, josta ihmiset saattoivat nauttia vain muistoissaan. Vasta nyt, yli kuusikymmentä vuotta myöhemmin, tulin ajatelleeksi, että varmaan koulutoveriemme joukossa oli professorien ja virkamiesten lasten lisäksi myös varakkaiden helsinkiläisten lihakauppiaiden perillisiä. Mieleemme ei juolahtanut kuinka turhauttavaa keittiöväen tehtävä oli kun tarjolla oli yleensä vain akanaista kaurapuuroa tai paleltuneita lanttuja. 

     Viimeisen siviilikesäni alussa sain tsupparin paikan pääesikunnassa. Se sijaitsi vastapäätä Johanneksen kirkkoa, rakennuksessa joka nyt on koreanvärinen mutta silloin ankeanharmaa. Tehtävä oikeutti minut käyttämään univormua. Asetakki oli taikavaate, jonka avulla saatoin säädellä kuulumistani joko aikuisten tai lasten maailmaan, riippuen siitä kummasta roolista kuvittelin olevan enemmän hyötyä. Kun veljet sattuivat olemaan yhtaikaa lomalla, pakotti äitini meidät yhteisvalokuvaan. Hänelle kuten monille muillekin äideille oli tärkeää demonstroida omaa panostaan yhteisen asian hyväksi.

*

Talvisodan ensimmäisen päivän pommitukset olivat tietysti shokki, jota mukana olleet eivät milloinkaan unohda. Omalla kohdallani dramatiikkaa lisäsi se, että pommeja osui Lönnrotinkadun ja Hietalahdentorin tienoille. Siellä asui isäni äiti ja oma äitini päivitteli, että onni onnettomuudessa oli, ettei Farmor ollut kotona vaan aamukahvilla siinä hirveässä merimieskuppilassa kun ei viitsi itse keittää ja mahtaako edes osata, muuten olisi voinut käydä huonosti. Siellä oli myös tulevan opinahjoni Teknillisen korkeakoulun päärakennus.

     Neljätoistavuotiaan elämässä ammatinvalinta ei vielä ollut ajankohtainen asia, mutta koska sain hyviä arvosanoja piirustuksessa oli isäni maininnut arkkitehdin ammatin,  missä yleisen väärinkäsityksen mukaan yhdistyivät taiteellisuus ja hyvät tulot, sopivampana vaihtoehtona kuin esimerkiksi hänen oma alueensa matematiikka. Siinä arvosanani olivat keskinkertaisia ja olisivat varmaan olleet vielä kehnompia, jollen olisi ollut isäni poika. Aarnen matemaattiset lahjat ovat vielä piilossa, kannusti opettaja.

     Täytettyäni 16 jouduin osallistumaan talopartiointiin. Tein sen mielelläni, koska sain tekosyyn lainata veljeni turkiskauluksista pomppatakkia. Hihan ympäri kiedottiin liina tehtävän virallisen luonteen merkiksi, valkoinen tietysti niin kuin kansalaissodan voittajille kuului. Oikeiden väestösuojelumiesten liina oli keltainen. Niissä oli merkintä VSS, eli vasen silmä sokea, kuten me vitsailimme.

     Talon miespuolisille asukkaille määrättiin pareittain kahden tunnin pituiset ilta- ja yövuorot, joiden aikana kierrettiin omaa korttelia. Tehtävänä oli tarkistaa, että pimennysverhot oli laskettu eikä raoista tihkunut valoa, sekä hätistää ihmiset pommisuojiin hälytyksen sattuessa. Kumpikaan tilanne ei kertaakaan toteutunut, harmikseni, sillä olisihan ollut kivaa kerrankin päästä komentelemaan aikuisia.

     Muistan autiot kadut, kuutamon ja sinisiksi töhrittyjen katulamppujen aavemaisen valoyhdistelmän, kovan pakkasen ja hiljaisuuden, jota rikkoi vain lumen narskunta omien askelten alla. Parini oli joku ikivanhaksi luokittelemani setä eikä meillä ollut mitään sanottavaa toisillemme. Öinen kaupunki oli turvallisempi paikka kuin nykyään. Pommiuhkaan suhtauduttiin fatalistisesti.

     Jatkosodan alkuvuosina Helsinkiä pommitettiin silloin tällöin, ei kuitenkaan kovin ankarasti. Dramaattisimmat seuraukset oli pommilla, joka ilman ennakkovaroitusta räjähti Yrjönkadun ja Iso Robertinkadun kulmassa surmaten nelisenkymmentä elokuvateatterin päivänäytökseen jonottavaa aikuista ja lasta. Tapaus järkytti minua siksi, että uhrien joukossa oli yksi sisareni luokkatoveri.

     Vuotta aikaisemmin olin kerran yksin kotona ja vastasin puhelinsoittoon. Ääni toisessa päässä totesi ykskantaan, että teidän veljenne ruumis on tuotu Helsinkiin. Silloin säikähdin todella, sillä mitään suruviestiä emme olleet saaneet. Lukemattomien väärien puhelinsoittojen jälkeen löysin paikan josta ilmoitus oli tehty. Helpotus oli suuri kun kuulin, ettei kysymyksessä ollut veli vaan yksi lukuisista serkuistani, jonka kaatumisesta olimme kuulleet jo aikaisemmin. Jos kyseessä ei ollut oma perhe, riitti empatiaa vain muutamaksi päiväksi ja jokapäiväiset asiat valtasivat jälleen pojan mielen.

     Suurten pommitusten aikana helmikuussa 44 olin Syvärin rintamalla. Viimeisen hyökkäyksen jälkeisenä päivänä olin matkalla lomalle. Petroskoin eli Äänislinnan asema oli paikka, jossa saapuvat ja lähtevät lomalaiset kohtasivat. Jotkut muualta Suomesta tulleet kertoivat kuulleensa, että Helsinki on pommitettu maan tasalle. Kun astuin junasta olin varustautunut pahimpaan, mutta hämmästyksekseni asema ja kaupunki näyttivät olevan ennallaan.

     Päiväkirjan muotoon kirjoittamassani kirjassa Meidän Sota olen kuvaillut kotiintuloani seuraavasti:

     Mä kävelin himaan päin Pietarinkadulle pitkin Korkeavuorenkatua. Johanneksen kentältä eteenpäin se on sama kuin mun koulutie. Tuntui uskomattomalta että vielä alle vuosi sitten mä dallasin samaa reittiä kaikessa rauhassa enkä tiennyt mitään armeijasta, Riihimäestä enkä Syväristä. Mutta sitten kun mä oikaisin Vuorimiehenkadun puiston poikki alkoi näyttää pahemmalta. Kasarminkadun kulmassa oleva talo oli pommitettu ihan mäsäksi. Neitsytpolulla mä kahlasin lasinsiruissa. Funtsasin jo ettei meidän talosta ole mitään jäljellä mutta onneksi mä olin väärässä. Ammattikoulusta Pietarinkadun toisella puolella oli pystyssä vain savupiiput ja rauniot paloi vielä mutta meiltä oli vain sen puolen fönarit rikki ja niitäkin korjattiin jo. Mutsi oli yksin himassa. Mä olin ventannut että se olisi ollut enemmän innoissaan että tulen lomalle pitkästä aikaa. Kaikki aina paahtaa armeijassa että loma on niin helvetin tärkeä asia. Mutta ehkä mutsi suhtautuu siihen eri tavalla. Se oli ihan hermona pommitusten takia. Se kertoi että yliopiston päärakennus oli pahasti tuhoutunut. Faija ei ollut himassa. Se oli ollut koko yön pelastamassa jotain kamaa juhlasalista. Siitä oli kuva lehdessä. Ne sai talteen vain kateederin ja pääoven jotka on peräisin niiltä ajoilta kun yliopisto oli Turussa joskus jumalattoman kauan sitten.

*

Sodan aikana julkisten tanssitilaisuuksien järjestäminen oli kielletty. Tämä oli johdonmukainen seuraus Suomen tiukanpuoleisesta luterilaisesta perinteestä. Kirkon  piirissä ja uskonlahkoissa tanssimista oli aina pidetty joko paheksuttavana ilmiönä tai suorastaan syntinä.

     Kun maan itsenäisyyttä uhattiin ja tulevaisuus oli epävarma ei ollut ihme, että myös valtiovalta näki kaikenlaatuisen ilonpidon perusarvojen rienaamisena. Pappien asema kansakunnan moraalinvartijoina vahvistui muutenkin. Heitä kuunneltiin tarkemmalla korvalla kuin aikaisemmin. Sota lisäsi tehtäviä dramaattisesti. He veivät suruviestit kaatuneiden omaisille, järjestivät hautajaiset, lohduttivat, saarnasivat rintamajoukoille rohkaisevasti, vihkivät pareja avioliittoon kaikessa kiireessä ennen kuin loma loppuu, ristivät lapsia kaikessa kiireessä ennen kuin seuraava loma loppuu. Ja osallistuivat politiikkaan - äärioikeistolaisten nationalistien ja Suur-Suomi-aatteen kannattajien joukossa oli paljon pappeja.

     Englantilaisten viranomaisten suhtautuminen Lontoon suurpommitusten aikana oli päinvastainen. Huvitilaisuuksia, revyitä ja tansseja järjestettiin entistä enemmän. Ajatuksena oli, että ihmiset tarvitsevat iloista rentoutumista tragedian ja surun vastapainoksi. Molemmissa tapauksissa tarkoituksena oli tietysti väestön pitäminen rauhallisena. Siinä onnistuttiin hyvin sekä Englannissa että Suomessa. Keinot tämän päämäärän saavuttamiseksi olivat kuitenkin erilaisia, siellä positiivisia, mutta meillä negatiivisia. Ero oli huomattava sekä poliittisesti että, ennen kaikkea, tavallisten ihmisten arjen kannalta.

     Meitä eivät tällaiset filosofiset pohdiskelut askarruttaneet. Me tyydytimme seurustelun ja tanssimisen tarpeemme järjestämällä niin kutsuttuja kotihippoja. Mieleeni on jäänyt yksi tällainen, jonka luokkatoverimme järjesti kotonaan kun vanhemmat olivat poissa - sellaista tilaisuutta ei voinut jättää käyttämättä. Yleisiin tansseihin olisimme tuskin osallistuneet, vaikka niitä olisikin järjestetty.

     Suuri asunto sijaitsi kerrostalon viimeisessä kerroksessa eteläisessä Helsingissä ja ikkunoista avautui näköala suoraan merelle. Kesken tanssimisen hälytyssireenit soivat. Emme kiinnittäneet pienintäkään huomiota kauhistuneen kotiapulaisen vetoomuksiin poistua pommisuojaan. Sammutimme valot, vedimme verhot auki ja jatkoimme joraamista. Suhtauduimme valonheitinten sysimustalla taivaalla risteileviin kiiloihin ja ilmatorjunnan räjähteleviin ammuksiin kuin oman pikku juhlamme kunniaksi järjestettyyn ilotulitukseen.

*

Miten omaiset kestivät läheistensä kuolinviestit? Kerrottiin, että maaseudulla rintamalla olevien äidit ja puolisot pitivät tavallista tarkemmin silmällä talolle johtavaa tietä. Jos rovastin kiesit kaarsivat pihalle, he arvasivat millä asialla tämä oli - turhaan  ei mustiin pukeutuneita kirkonmiehiä alettu kutsua kuoleman sanansaattajiksi. Kyse oli enää vain siitä kuka oli kaatunut. Tai ketkä; sellaistakin kuulemma sattui, että kaksi tai jopa kolme veljestä oli menehtynyt lähes samanaikaisesti. Todennäköisyyttä lisäsi se, että pitäjän miehiä sijoitettiin usein samaan joukko-osastoon. Meidän yksikössä Syvärillä miehiä oli kahdelta paikkakunnalta, Kurikasta ja Helsingistä. Heillä oli vaikeuksia ymmärtää toistensa kieltä.

     Helsingissä pelkkä ovikellon soitto saattoi nostaa sydämen kurkkuun. Tavallisesti pelko oli turha, mutta liian usein rappukäytävässä seisoi pastorin tumma hahmo; onneksi meidän perheelle ei käynyt näin. Jouduin useamman kerran seuraamaan sivusta kuinka tuntemani ihmiset suhtautuivat poikiensa kuolemaan, tai oikeastaan naiset, sillä miesten ei sopinut näyttää tunteitaan, minun kaltaiseni keskenkasvuiset olivat liian kiinnostuneita itsestään eivätkä lapset osanneet surra.    

     En muista havainneeni minkäänlaista itkua, hammastenkiristelyä eikä hysteriaa. Vaikka intressini olivat muualla ja havaintokykyni heikko uskon olevani oikeassa kun väitän, että äidit ja puolisot kohtasivat surunsa tyynesti ja arvokkaasti, tavalla johon saattoi sekoittua myös hiven ylpeyttä. Oli helpompi hyväksyä traaginen tapahtuma kun pojat tai miehet eivät vain kuolleet vaan kaatuivat sankareina taistelussa isänmaan puolesta.

     Toista samaan suuntaan vaikuttanutta tekijää nykyisten, lasten vähälukuisuuteen tottuneiden ihmisten on ehkä vaikea ymmärtää. Tuolloin  ne ajat eivät vielä olleet kovin kaukana, jolloin lapsia oli paljon ja terveydenhuolto puutteellista. Silloin yhden tai useamman lapsen varhainen kuolema oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus.  

*

Jos yritän eläytyä sodanaikaisen siviilielämän tunnelmiin, siihen miten ihmiset kokivat oman olemisensa tuona aikana 60 vuotta sitten, jää päällimmäiseksi muisto siitä, että alkushokkien jälkeen tilanteisiin totuttiin hämmästyttävän nopeasti. En ole psykologi, mutta uskallan silti arvella, ettei kukaan kestä jatkuvaa ahdistusta ja pelkoa. Vaihtoehtoja ovat joko hulluksi tuleminen tai vallitsevien olosuhteiden hyväksyminen eli normalisoiminen. Henkisiä romahduksia tapahtui tuskin sen enempää kuin rauhankaan aikana, ei rintaman takana eikä ehkä myöskään rintamalla.

     Nykyinen globalisoituminen ja silloinen isolaatio asettuvat toistensa täydellisiksi vastakohdiksi. Nyt maailma on avoin ja informaatiota tulvii kaikista välineistä. Seulonta on ihmisten omalla vastuulla. Silloin rajat olivat suljetut ja informaatio sekä vähäistä että tarkoitushakuista. Moskovan Tiltun kaltaiseen liioitteluun tai valheisiin valtiovalta ei syyllistynyt, mutta seulonta oli ankaraa. Totuudet virallistettiin. Maailmansodan tapahtumista tiedotettiin jatkosodan aluksi Saksan ehdoilla. Oman sodan  kohtalokkaista käänteistä ei etukäteen varoitettu ja jälkeenkin päin niistä kerrottiin vain lakonisesti.

     Totta kai sellaisiakin oli jotka seurasivat ulkomaisia radiolähetyksiä tai tiesivät mitä esimerkiksi liittoutuneiden kantoja myötäilevä lehti Göteborgs Sjöfarts- och Handelstidning kirjoitti Suomen tapahtumista, mutta kansalaisten valtavaa enemmistöä tällaiset mielipiteet eivät saavuttaneet.

     Suomen päättäjät olivat sitä mieltä, että monipuolisempi informaatio saattaisi lisätä yleistä levottomuutta. Tiedotusta hoidettiin taitavasti. Ei puhuttu kuolemasta vaan kaatumisesta, ei siviileistä vaan kotirintamasta. Uhrimieltä ja sankaruutta korostettiin, mutta sodan nurjista puolista vaiettiin – rintamalle muonaa kuljettavista hevosmiehistä tai ruumiiden lajittelijoista kaatuneiden evakuointikeskuksissa ei lehdissä kerrottu. Nostalgisia elokuvia tuotettiin, viihdetilaisuuksia ja –kiertueita järjestettiin. Rintamaradion lähetyksissä paino ei ollut uutisissa vaan musiikkiohjelmissa, kevyissä kuunnelmissa ja sketseissä. Mutta tanssin kaltaista omaehtoista ilonpitoa ei suvaittu, koska niihin sisältyi seksuaalinen elementti. 

     Pohjimmiltaan asenne oli patriarkaalinen, kansalaisia varjeltiin koska heihin ei luotettu. Tämä ei ollut uutta. Suomalaiset oli kovalla kädellä koulutettu siihen, että erilaiset esimiehet, johtajat, isännät ja perheenpäät tietävät paremmin mikä on hyväksi, ja vaikka eivät tietäisikään, on parempi noudattaa käskyjä. Omasta kokemuksestani tiedän, että ensin isäni ja sitten vanhempi veljeni säästivät äitiäni ikäviltä uutisilta niin pitkälle kuin mahdollista tämän 97 vuotta kestäneen elämän loppuun saakka. Todellisuudessa hän oli kuitenkin sitkeämpi kuin perheen auktoriteetit konsanaan.

     Maan johdon tehtävää helpotti se, että kuolema, pommitukset ja ennen kaikkea ruokapula pitivät kansalaisten ajatukset kiinni jokapäiväisen elämän ongelmissa. Arjen ylivalta laimensi kiinnostusta maailmanpolitiikkaan ja esti sodan päämääriä koskevan kritiikin syntymistä. Jo alkuvuodesta 43, siis samaan aikaan kun minä odotin kärsimättömästi sotaväkeen ja rintamalle pääsyä, päätteli maan johto että Saksa tulee häviämään sodan, mutta asia pidettiin tiukasti salassa. Ihmiset sekä ajautuivat että pakotettiin itseriittoisuuden ja tietämättömyyteen tilaan. Päinvastoin kuin myöhemmin on epäilty, tavallinen kansa kuuli natsien hirmuteoista vasta sodan jälkeen.

*

Lopuksi haluan korostaa, että edellä esittämäni ajatukset siitä minkälaista elämä oli kotirintamalla sotien aikana perustuvat henkilökohtaisiin kokemuksiini, joita sekä kuulumiseni etuoikeutettuun yläluokkaan että nuoruuteni suuresti rajoittivat.  Rintamalla jouduin tekemisiin helsinkiläisten työläisten kanssa. Etukäteen tiesin heidän ajatuksistaan ja arvoistaan kovin vähän, vaikka monet heistä olivat asuneet vain muutaman korttelin päässä omasta vankasti porvarillisesta ympäristöstäni.

     Muiden sosiaaliluokkien piirissä ovat muistot ja totuudet varmaan olleet ja ovat edelleen erilaisia. Onneksi Suomi on nykyään tasa-arvoinen, saattaa joku huokaista helpottuneena. Olen eri mieltä. Ehkä suurin muutos on sittenkin vain terminologinen eli se, ettei luokkaeroista enää sovi puhua. On puhuttava kulttuurieroista.

     Jos joku kysyy minulta mitkä olivat ne tekijät, jotka vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että selvisimme sodasta niinkin hyvin kuin selvisimme, on minulla kaksi vastausta valmiina. Ensinnäkin, huonosti olisi Suomen käynyt ilman sitä sodan sankaruutta, jota rintamalla osoitettiin. Siitä aiheesta on kirjoitettu ja tehty filmejä paljon. Toiseksi,  huonosti olisi Suomen käynyt ilman sitä arjen sankaruutta, jota rintaman takana osoitettiin. Siitä aiheesta on kirjoitettu ja tehty filmejä vähän.     

     30-luvulla oma äitini oli koti- ja seurapiirirouva. Sota ja sodanjälkeinen aika kirvoittivat hänestä henkisiä ja fyysisiä voimavaroja, joiden turvin perheemme selviytyi niinkin hyvin kuin selvisimme. Kiitosta hän ei pyytäyt eikä saanut. Puheenvuoroni tänä iltana on tervehdys hänelle ja hänen kauttaan kaikille tuon ajan suomalaisille naisille. 

Luin lehdestä, että Simonkadun mäestä aiotaan poistaa seitsemän puuta suunnitellun raitiolinjan takia. Puiden lehdet kiskoilla ovat turvallisuusriski. Näin varmaan on, mutta silti kauhistuin.

     Kaupungin rakennusviraston suunnittelijoiden mielestä mitkä tahansa tekniset syyt näyttävät mennen tullen ohittavan puistojen suojelutarpeen. Puita kaadetaan, koska se on helppoa ja halpaa. Siihen suhtaudutaan huolettomasti, että uusien puiden istuttaminen on mahdotonta tai niiden kasvaminen entisiin mittoihin kestää vuosikymmeniä. Kaupunkipuisto ei ole talousmetsä.

     Kun Hakasalmen puiston alle lähdettiin suunnittelemaan tunnelia, oli museorakennuksen koskemattomuus itsestään selvää. Puiston ja puiden koskemattomuuden olisi alun perin pitänyt olla yhtä itsestään selvää.

     Vielä suhteellisen äskettäin Simonkadun mäen puisto ulottui ehjänä, leveänä ja vehreänä Mannerheimintielle saakka. Hotellirakennus ja ajoramppi nakersivat siitä huomattavan osan. Sittemmin näköyhteys on katkaistu tylysti sijoittamalla kaksi koppia Lasipalatsin viereen. Sitä ei ymmärretty, että samalla muutettiin varsin radikaalisti myös Helsingin keskikaupungin perinteisesti avointa luonnetta. Ehdotettu puiden kaato viimeistelisi tuhon.

     Hankkeen ristiriitaisuus korostuu sitä kautta, että sinänsä kannatettavan raitiolinjan tulevien käyttäjien joukossa on paljon juuri niitä kansalaisia, joille puistot ja puut ovat yhtä korvaamattomia osia kaupunkimiljöön historiallista jatkuvuutta kuin rakennukset konsanaan. Sekä yleisesti että erityisesti tässä paikassa.

     Vielä ei ole myöhäistä. Saattaa olla, että teknisten suunnittelijoiden mielestä tunneliportaan ja ilmastointilaitteen siirtäminen johonkin kaupunkikuvallisesti vähemmän arkaan paikkaan ei ole mahdollista. Kuitenkin kaupungissa on parhaillaan käynnissä useita paljon suurempia, vaikeampia ja kalliimpia muutostöitä. Miksi aikaisempien virheiden korjaamiseen  ei voisi ryhtyä yhtä innokkaasti kuin uuden rakentamiseen?

     Jos ja kun puiden säilyttäminen asetetaan ehdottomaksi lähtökohdaksi, on lehtien poistamiseksi pakko kehittää joku muu keino; kriittinen ajanjakso on sentään vain muutaman viikon mittainen vuosittain.

     Kansalaisten asia on asettaa tavoitteita, ei keksiä vaihtoehtoisia ratkaisuja.  Kyse ei ole osaamisen eikä saisi olla rahan puutteesta. Kyse on asenteista, arvoista ja prioriteeteista. Vastuu ulottuu kauas tulevaisuuteen.

Arne Nevanlinna

kirjailija, professori ja arkkitehti

Helsinki

Helsinki-seura

Luento 9.11.04

 Kun tarkastelen 20- ja 30-lukuja nykyhetkestä käsin minulle syntyy mielikuva tiiviistä, ominaispainoltaan raskaasta paketista. Kansalaissodan ja talvisodan väliseen suhteellisen lyhyeen ajanjaksoon on pusertunut paljon nuoren kansakunnan synnytystuskiin liittyviä tapahtumia, asioita ja ilmiöitä. Huolellisen historia­kirjoituksen kautta ne ovat tulleet jälkipolville siinä määrin tutuiksi, että käsitys noista ajoista on vakiintunut kokoelmaksi yleisesti ja yhteisesti hyväksyttyjä tosiasioita, mutta myös kliseitä. 

                 Aikalaisten kokemukset saattoivat kuitenkin olla rikkonaisempia. Rautatie oli jo murtanut historiallisia kylä- ja pitäjäkohtaisia isolaatioita, mutta kommunikaatio­verkosto oli vielä suhteellisen kehittymätön.  Ihmiset elivät omissa maailmoissaan, ennen kaikkea maaseudulla, mutta myös kaupungeissa. Liikkuvuus oli edelleen suhteellisen vähäistä. Kiinnostuksen kohteet löytyivät oman asuin- ja työpaikan ahtaasta piiristä. Lehtiä luettiin, mutta mieluummin vain oman äänen kannattajia. Radio oli kuriositeetti.

                 Helsingissä elettiin urbanisoitumisen toista vaihetta. Eri sosiaaliryhmät elivät fyysisesti lähekkäin, mutta aatteet, tavat ja elämisen ehdot olivat silti kaukana toisistaan. Ihmiset eivät vain eläneet omissa maailmoissaan, he olivat myös niiden vankeja.  Globaaleista näköaloista pääsi nauttimaan vain äärimmäisen harvalukuinen eliitti.

 Oman sijansa suomalaisten kollektiivisessa muistissa ovat saaneet itsenäisyyden jälkihuumassa tehdyt Aunuksen heimoretket, Akateeminen Karjalaseura ja Isänmaallinen kansanliike, osittain myös siksi, että niiden edustamat aatteet saavuttivat huippunsa jatkosodan aikana.

                 Meidän kotiin tuli kaksi lehteä, Uusi Suomi, jonka isäni luki ensin, sekä Hufvudstadsbladet, jonka äitini luki ensin. Lapset saivat lehdet käsiinsä, sikäli kun halusivat, vasta koulun jälkeen. Minun mielestäni ainoa todella kiinnostava uutinen oli Ollin pakina. Se oli samassa institutionaalisessa asemassa kuin Gustav Mattsonin I dag-pakinat kaksikymmentäviisi vuotta aikaisemmin. Huusiksesta katsoin vain kuvat, jos niitäkään.

                 Joidenkin mielestä Helsingin Sanomat oli edistyspuolueen eli patkulien asialla, kuten jotkut nimittelivät yksityisesti lehden lievää englantilaissuuntausta. Ajan Suunnan kielenkäyttöä pidettiin liioittelevana ja vulgaarina silloinkin, kun itse asiasta eli saksalaismyönteisyydestä ja ryssävihasta oltiin periaatteessa samaa mieltä. 

                 Kerran äitini pyysi minua soittamaan puolestaan enolleni. Veivasin numeron ja minua vähän vanhempi poikaserkkuni vastasi. Ä’ Pappa hemma, minä kysyin. Jo, men han sitter på tuppen o’ lääser Ajan Suunta, totesi toinen paksulla helsinginruotsillaan. Ihmetykseni ei niinkään kohdistunut lukemisen paikkaan vaan kohteeseen. Minun oli vaikea ymmärtää miksi ruotsinkielinen enoni lukee Ajan Suuntaa, vaikkei sitä tilatu edes meille.

                 Lapuan liike, Mäntsälän kapina ja sen päättäväinen lopettaminen saivat aikaan niin suuria otsakkeita Uuden Suomen etusivuille, että jopa vastikään lukemaan oppinut pikkupoika ei voinut olla niitä huomaamatta.

                 Vastakkain olivat hurraaisänmaallinen, fasismiin taipuvainen oikeisto ja kansainvälinen, bolshevismiin taipuvainen vasemmisto. Talvisodan yksimielisyyteen päättynyt sovittelu­prosessi on osa suomalaisten suurta kertomusta.

                 Sulkumerkeissä en malta olla toteamatta, että varmaan Neuvostoliitossa seurattiin tarkoin kuinka vihamielisesti jotkut suomalaiset suhtautuivat suureen naapuriinsa. Ajan Suunnan kaltaiset julkaisut edustivat totta kai vain vähemmistön kantoja, mutta toisaalta sen joukoissa oli monia merkittävissä asemissa olevia kansalaisia. Omalta osaltaan tällaiset kannanotot saattoivat vaikuttaa talvisodan alkamiseen. Aggressio herättää aggressioita.

Miten kansallinen uho heijastui rakennettuun ympäristöön? Merkittävin julkinen uudisrakennus oli tietysti vuonna 31 valmistunut Eduskuntatalo. Sen suunnittelija J. S. Sirén, sittemmin oma opettajani Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolla, voitti kilpailun yhdessä kahden muun arkkitehdin kanssa jo vuonna 24, hyvissä ajoin ennen funktionalismin maihinnousua Suomeen. Sittemmin työ siirtyi kokonaan hänen vastuulleen. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän kuvaili luennollaan sen aikaisia tunnelmiaan sanomalla, että nuori arkkitehti valvoi ja kaupunki nukkui. Meitä nauratti, sillä olihan mies tuolloin jo melkein neljänkymmenen. 

                 Ulkoarkkitehtuuri perustuu yksinkertaisiin geometrisiin perusmuotoihin, symmetriaan ja ylisuureen mittakaavaan. Vaikutelma on mahtipontinen ja kunnioitusta herättävä, juuri niin kuin korkeinta valtaa edustavien rakennusten on historiallisesti kuulunut olla.

                 Pikantteja mausteita ovat pienten sivurakennusten egyptiläisittäin vinot seinät, jotka viittaavat tuolloin ajankohtaiseen, suurta huomiota herättäneeseen Tutankhamonin hautalöytöön. Mika Waltari lienee saanut virikkeen Sinuheensa samasta lähteestä. Koulupoikia innosti Waltarin ja Armas J. Pullan salanimellä Leo Rainio kirjoittama Älkää ampuko pianistia vuodelta 32. Arkkitehtuuri ja kirjallisuus kohtasivat toisensa.

                 Sirénin esikuvana ei ollut Hitlerin ja Speerin kansallissosialistinen arkkitehtuuri, koska se on peräisin myöhemmältä ajalta, tuskin myöskään Mussolinin fasistinen arkkitehtuuri. Yhtäläisyydet Eduskuntatalon arkkitehtuuriin, niin ilmeisiltä kuin ne saattavatkin vaikuttaa, johtuvatkin ennen muuta yhteisestä klassisesta perinteestä.

                 Talo on jo kauan ollut erottamaton osa suomalaisten kansallista identiteettiä ja helsinkiläisten jokapäiväistä miljöötä. Mutta ulkopuolisella tai ulkomaalaisella katselijalla voi edelleenkin olla vaikeuksia mieltää Arkadianmäen linnaketta demokratian tyyssijaksi.

                 Sisätilat ovat moni-ilmeisempiä. Luennoillaan Sirén kertoi inspiroituneensa kymmen­luvulla valmistuneen Tukholman kaupungintalon arkkitehtuurista, erityisesti interiöörin huonesarjoista. Itse pidin yhtäläisyyksiä hyvin piilotettuina ja Ragnar Östbergin luomusta ylivoimaisena, enkä totta puhuen ole vieläkään ainakaan kokonaan muuttanut kantaani.

Senaatintorin empirearkkitehtuuri säilyi ennallaan läpi 20- ja 30-lukujen. Ajatus sen merkityksestä koko valtakunnan symbolisena keskuksena ja tärkeimpien tapahtumien foorumina syntyi itsenäistymisen myötä – valkoisen kenraalin voitonparaati vuonna 18 pidettiin vielä Pohjois-Esplanadilla - ja jatkui aina siihen saakka kunnes kaupungin johto päätti epähistoriallisessa demokratisoimispuuskassaan profanisoida aukion muuttamalla sen rock-konserttien kovaääniseksi tai maakuntamarkkinoiden pahanhajuiseksi näyttämöksi.

                 Nationalismi ilmeni käyttötavoissa ja nimissä. Senaatintori ja Nikolainkirkko muistuttivat ikävästi venäjänvallan ajasta. Suurtori ja Suurkirkko viittasivat sen sijaan uljaasti monumentaaliportaikon juurella järjestettyihin sotilasparaateihin tai talon­poikaismarssiin, joita valtion päämiehet ja kenraalit tervehtivät.

                 Ei muuten ole sattuma, että lähes yhtä komea portaikko johtaa myös Eduskuntatalolle. Vastoin alkuperäisiä aikomuksia sen käyttö on kuitenkin rajoittunut joka kuudes vuosi tapahtuvan presidentin vaihtoseremonian lisäksi satunnaisiin mielenosoittajiin, joita muutama hermostunut kansanedustaja yrittää rauhoitella.

                 Paikkana tori oli ihanteellinen. Heimoaate ja kansakunnan laajentumis­pyrkimykset päin inhaa itää saivat symbolisen siunauksensa niin kirkon, valtiovallan kuin korkeimman opetuksen taholta. Torin nurkalle noussut Yhdyspankin pääkonttori oli, näkökulmasta riippuen, joko nuorekkaan kauppakadun yritys kahmaista itselleen pala vanhaa arvovaltaa tai terveellinen muistutus siitä kuka maksaa viulut.

                 Kokonaan puhdas maallisista toiminnoista Suurtori ei tosin aikaisemminkaan ollut. Etelälaidalla oli kaupungin virastoja ja liikkeitä, joukossa myös Stockmann, kunnes uusi uljas tavaratalo valmistui vuonna 31 Aleksanterinkadun toiseen päähän.  

Koskenniemeläinen valtaeliitti suhtautui nihkeästi Tulenkantajien edustamaan uuteen kirjalliseen eliittiin. Muistan minkälaisen vastaanoton Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä sai kotonani. Kirja siirtyi nopeasti hyllystä komeroon, mikä herätti uteliaisuuteni. Oma kiinnostukseni kirjaan rajoittui kuitenkin lopulta vain vakoilijatar Mata Harin alastonkuvaan.

                 Mutta yhden asian konservatiivit saattoivat saman aikaisesti olla toisen asian radikaaleja. Olin tietoinen isäni Rolfin voimakkaasta toiminnasta yliopiston suomalais­tamisen puolesta. Ristiriitaa en nähnyt siinä, että ruotsinkielellä oli luonteva ja jopa hallitseva rooli perheen, suvun ja tuttavapiirin jokapäiväisessä elämässä.

                 Ihmettelin kovasti kuultuani päivällispöydässä, että jotkut isäni ruotsinkielisistä tuttavista olivat lakanneet tervehtimästä häntä. Kävin suomalaista koulua, mutta vaikenin brechtiläisesti molemmilla kielillä.

                 Edellä mainittu nimimerkki Olli osallistui kielikeskusteluun omalla ehdotuksellaan. Sen mukaan vastavalmistuneen Postitalon neonkyltti voitaisiin säästö­­syistä tehdä sellaiseksi, että teksti Posti olisi näkyvissä yhdeksän sekuntia, minkä jälkeen i-kirjain sammuisi yhden sekunnin ajaksi. Perusteena oli ruotsinkielisten kymmenen prosentin suuruinen osuus maan silloisesta väestöstä.

                 Nerokas ajatus, joka voitaisiin toteuttaa vieläkin. Tällä hetkellä viimeinen kirjain häviäisi näkyvistä puolen sekunnin ajaksi. Tulevaisuudessa kaupunkilaiset voisivat sekuntikellon avulla seurata kuinka paljon ruotsinkielisiä maassa kullakin hetkellä on.

                 Poliittisen maailman tapahtumat täyttivät nuo kaksi vuosikymmentä ääriään myöten. Vastaava painotus toistui puolitoista sukupolvea myöhemmin, 1960- ja varsinkin 1970-luvulla. Etumerkit vaihtoivat paikkoja, mutta yhteistä molemmille ajanjaksoille olivat minä olen oikeassa ja sinä väärässä – tyyppiset demokratialle vieraat asenteet.

20- ja 30-luvut olivat ripeän ja vilkkaan taloudellisen toimeliaisuuden aikaa. Vallitsevassa tietoisuudessa ja tiedonvälityksessä kaupallisuudella oli kuitenkin politiikkaan verrattuna alisteinen asema. Ehkä tämä on heijastunut myös myöhempään historiakirjoitukseen. Silti vuoden 29 pörssiromahdus saattoi hyvinkin raivata tietä niin Hitlerin valtaannousulle kuin Kosolan kaappaus­yritykselle.

                 Venäjän kaupan tyrehtyminen korvattiin hämmästyttävän nopeasti läntisillä markki­noilla. Omalla tahollaan ja häikäilemättömällä tavallaan kapitalistinen järjestelmä osoittautui jälleen kerran joustavammaksi kuin poliittinen järjestelmä.

                 Hinaajat, puunjalostustehtaat ja Helsingin rantaradan veturit höyrysivät. Töölön tavara-aseman ratapiha ja hyvinvointi kasvoivat. Ulkomaankaupan osalta maailman­laajuisesta lamasta selvittiin, jos olen oikein ymmärtänyt, melkein pelkällä säikähdyksellä.

                 Kotimarkkinoilla kaikki ei sujunut yhtä hyvin. Pienyrityksiä  ja maatiloja ajautui konkurssiin. Tai ajettiin; olen tavannut ihmisiä, jotka vielä vuosikymmeniä myöhemmin muistelevat katkerasti kuinka pankit lunastivat velkojen panttina ollutta omaisuutta pilkkahintaan. Arvelen, että noilta ajoilta on peräisin hokema pankin­johtajasta, jonka toisessa, sittemmin lasiseksi osoittautuneessa silmässä oli inhimillinen pilkahdus.  

Kaupunkia rakennettiin vauhdilla. Uudet Etu-Töölön ja Taka-Töölön kaupunginosat nousivat sananmukaisesti tyhjästä, alueille joissa ennen oli ollut pelkkää kalliota, muutama käkkärämänty ja puumökki.

                 Asialla olivat grynderit, jotka tunsivat tarkoin asiakkaittensa eli keskiluokkaisen helsinkiläisen virkamieskunnan maksukyvyn, odotukset, tottumukset ja tarpeet. Edustavat huonesarjat, paraati- ja keittiöraput, palvelijanhuoneet, takapihat ja lapsia luudillaan hätistelevät talonmiehet olivat asuintalojen itsestään selviä osia ja ominaisuuksia.   

                 Tässä prosessissa arkkitehdeilla oli suhteellisen vähäinen osuus ja silloinkin usein vain julkisivujen suunnittelijoina. Itseironisesti he ilmoittautuivat grynderin koiriksi ja kertoivat juttua kumiplanssi-Lundströmistä, jonka käsialaa ovat useat itsenäisyyden alkuaikojen asuintalot Töölössä. Suunnitelmia oli vain yksi. Kuvat oli piirretty kumisille alustoille, joita venytettiin tai supistettiin vastaamaan erikokoisia tontteja. 

                 Grynder- eli perustajarakentamisen tulokset eivät olleet häikäiseviä, mutta minun mielestäni parempia kuin monet myöhemmin anonyymeja keskivertoasukkaita varten rakennetut miljööt, silloinkin kun tekijöinä ovat olleet nimekkäät arkkitehdit.

                 Vuokralla asuminen oli huomattavasti nykyistä yleisempää. Joskus minäkin olin mukana kun isä tai äiti kävi kuun alussa isännöitsijän luona. Tämä merkitsi käteismaksun suureen mustakantiseen tilikirjaan. Urbaanilegenda kertoi härskistä isännöitsijästä, joka otti rahat, piilotti ne liivintaskuunsa ja kieltäytyi sen jälkeen kuittaamasta suoritusta, koska ei muka ollut saanut mitään maksua.

                 Lasten koulu alkoi syyskuun ensimmäisenä yhtä täsmällisesti kuin se oli päättynyt toukokuun viimeisenä. Perhe muutti maalta ja kesälesken vapaudet vaihtuivat talven rutiineiksi. Syksy oli muutosten aikaa, jonka merkiksi saatettiin myös vaihtaa asuntoa.

Toiselle puolelle Pitkääsiltaa nousivat tehtaat ja kasvoivat työläisten kaupunginosat. Heidän elintasonsa, vuokransa ja kesänviettotapansa olivat kirjaimellisesti toisesta maailmasta. Sinne ei minun kaltaisillani herrasväen kakaroilla ollut sen enempää syytä kuin halua mennä. Eikä uskallusta; juttu siitä kuinka joku oli joskus erehtynyt Sörkkään ylioppilaslakki päässään ja saanut turpiinsa toimi tehokkaana varoituksena.

                 Tuolloin Helsinki ei vielä ollut läheskään puhdas kivikaupunki. Ensimmäinen opinahjoni oli Alli Nissisen valmistava, Uudenmaankadun päässä, uhkaavan lähellä Rööperiä. Hämmästystäni herätti se, että alakoulu sijaitsi kivirakennuksessa kadun varrella, mutta yläkoulu puurakennuksessa pihan perällä. Rakennus­materiaalien ja sijainnin sosiaaliset hierarkiat olivat iskostuneet niin syvälle suomalaisten mieliin, että seitsenvuotias pikkupoika tunnisti ne automaattisesti.                

                 Ohjattua asuntorakentamista vanhan kaupungin rajojen ulkopuolella edusti kunniakkaasti Puu-Käpylä. Alun perin se oli työläisille sosiaalisin kriteerein toteutettu hanke, jonka mallina oli historiallisten suomalaisten kaupunkien puutalokortteli.

                 Arkkitehtonisen maineensa se saavutti kuitenkin vasta kun puusto oli kasvanut, talot uudistettu ja nykyisen kaltaiset asukkaat muuttaneet sisään. Kulttuurieliitillä ei heidän keskuudessaan varmaan ole määrällistä enemmistöä, mutta alueen imagoon,  arvostukseen ja hinnan­muodostukseen sillä on ollut ja on edelleen keskeinen asema.

                 Spontaanisti ja pitkälle omatoimisesti rakennettuja alueita olivat Malmi ja Pasila - nimitys Puu-Pasila on myöhempää perua, ajalta jolloin suurin osa kaupunkia oli jo muuttunut kiviseksi. Jos sitä ei olisi purettu ja korvattu nykyisellä Länsi-Pasilalla, voisi kuvitella, että korjaustöiden jälkeen siitä olisi tullut vähintään yhtä arvostettu ja kallis asuinalue kuin Puu-Käpylä. Tampereen Pispalassa vastaavanlainen muutos­prosessi toteutui.          

                 Haagan kauppala oli sosiaalista seka-aluetta. Siellä asui sekä työväestöä että huonommin menestynyttä herrasväkeä. Tai ainakin minä päättelin niin, koska jälkim­mäiseen kategoriaan kuuluva enoni asui jossain vaiheessa siellä.

Hieman dramatisoiden senaikaista Helsinkiä voisi kuvailla eräänlaiseksi taistelu­kentäksi, jossa eri yhteiskuntaluokat olivat ryhmittyneet omiin asemiinsa.

                 Teollisuus- ja satama-alueet sekä työväestön asuntoalueet ympäröivät keskustaa tiiviinä saartorenkaana. Aukkoja oli vähän. Valkokylkiset matkustajalaivat Ariadne, Arcturus ja Wellamo ylläpitivät yhteyksiä kaukomaille niille harvoille, joilla oli siihen varaa.

                 Kaivopuisto tarjosi eteläisten kaupunginosien lapsille mahdollisuuden hiihtää tai kelkkailla jäämäessä. Kerran Uuden Suomen etusivulla oli suuri tunnelmakuva kuva lasten talvisista riemuista, ja minä komeilin lähinnä kameraa. Perheen hämmästykseksi tämä ei innostuttanut minua vaan hävetti. Syynä oli se, että äitini oli sitonut karvalakin liepeet rusetille leuan alle, mikä leimasi minut pikkulapseksi.

                 Mitä puistossa tapahtui kesällä oli yhdentekevää, koska silloin oltiin maalla. Länteen päin siirryttäessä välittömän kontaktin mereen saivat vasta Lapinlahden sairaalan ja Hietaniemen hautausmaan asukit. Ja siitä eteenpäin oltiinkin jo varsinaisen kaupungin ulkopuolella. 

                 Joskus edellisen vuosisadan lopussa huligaanit ja hampuusit saattoivat vielä aiheuttaa häiriöitä Esplanadilla iltaisin ja öisin, mutta itsenäisyyden jälkeen keskusta alkoi olla tiukasti porvarillisen yläluokan kontrollissa. Flaneeraus edestakaisin pitkin Esplanadia ja venytetty istuskelu Fazerin uudessa toisen kerroksen kahvilassa olivat yläluokkalaisten jokailtainen harrastus, jota läksyjen ei annettu häiritä.

                 Porvarillisia etäpesäkkeitä olivat Munkkiniemi ja Kulosaari, elämänlankoinaan omat raitio­vaunulinjat M niin kuin Munksnäs ja B niin kuin Brändö, myöhemmin myös Lauttasaari. Varmaan sekin olisi saanut oman linjansa D niin kuin Drumsö, jollei lautan vuonna 35 korvannut silta olisi ollut kyttyräselkäinen. Matka väärällä suunnalla eli idässä sijaitsevaan Kulosaareen tapahtui Sörnäisten läpi. Ehkä vaunujen junamainen ulkomuoto ja tummanruskea väri toimivat symbolisina suojina vierasta ympäristöä vastaan.

                 Vuonna 36 SYK siirtyi pois Yrjönkadulta. Kolmasluokkalaisen mielestä suurin haitta oli se, että ruokatunnin aikana ei enää ehtinyt pistäytyä Stockmannin leikkikaluosastolla. Pidentyneen koulumatkan loppupäässä jouduin tekemisiin raitiolinja 5 A:n kanssa, jonka mutkikas ja mäkinen reitti kulki pitkin Nervanderin­katua uuden koulun ohi, kääntyi Cygnaeuksenkadulle ja sieltä edelleen Museokadulle. Viisaat menee Katajanokalle, leuhkivat siellä asuvat luokkatoverit.    

                 Kruununhaassa asui hallinnon ja opetuksen ylempiä virkamiehiä. Eteläiset ja läntiset kaupunginosat olivat jo vanhastaan arvostettuja asuinalueita, Eira tosin ei vielä läheskään samassa määrin kuin nykyään, Töölö taas kasvavan keskiluokan uutta seutua.

                 Jokapäiväiset palvelut löytyivät oman talon kivijalasta. Työpaikat olivat niin lähellä, että virkamies saattoi halutessaan kävellä kotiin aamiaiselle, kuten lounasta siihen aikaan kutsuttiin. Työajat saattoivat olla käsittämättömän lyhyitä. Virka-aika alkoi kymmeneen mennessä. Ensin juotiin neuvoa-antavat kahvit ja luettiin ne lehdet, joita ei kannettu kotiin. Ruokatunti venyi helposti kaksituntiseksi ja kolmen aikaan alettiinkin sitten jo valmistella kotiinlähtöä. Vastapainoksi lauantai oli työpäivä. 

                 Raitiovaunu- ja myöhemmin bussilinjoja oli suunnilleen yhtä paljon kuin nykyään samalla alueella, paikoin jopa tiheämmässä. Vastikään rakennettua Temppeliaukiota kiersi 30-luvun alkuvuosina punainen bussi, jonka etuosasta puuttui puolet. Se pysähtyi joka toisen rappukäytävän kohdalla. Seudun lapset saivat ilmaisia kyytejä istumalla taka­puskurin päällä.

                 Ulkopuolella moni asia oli muuttunut, mutta omien rajojensa sisällä herrasväen elämä saattoi jatkua yhtä verkkaisena kuin tsaarinajalla konsanaan.  

Myös itsenäisyyden jälkeen arkkitehdit seurasivat kansainvälisiä virtauksia tarkalla silmällä. Sekä 20-luvun uus­klassisistisen vaiheen että funktionalismin nopean läpimurron virikkeet löytyivät viime kädessä lahden takaa Tukholmasta.

                 Vuosisadan alun mestareiden suunnittelemia julkisia rakennuksia arvostettiin edelleen, paraatiesimerkkinä Rautatieasema. Mutta Katajanokan tyylillisesti melko yhtenäinen kokonaisuus tuomittiin arkkitehtuuriltaan ala-arvoiseksi,  tunkkaiseksi ja asumiseen kelvottomaksi menneiden aikojen muistomerkiksi. Purkamistakin ehdotettiin. Osasyynä oli varmaan se, että alue oli grynderien rakennuttama eikä asiaa auttanut edes se, että joukossa oli myös Saarisen suunnittelemia taloja.

                 Poliittisesti suuntautunut kulttuurivähemmistö toivotti uuden tyylin tervetulleeksi. Heidänkin silmissään se edusti raikasta kansainvälisyyttä, uskoa moderniin tulevaisuuteen ja sosiaalisten kriteerien huomioonottamista.

                 Asuinrakentamisen sektorilla sitä suosivat myös grynderit. Yksinkertaisuus oli yksinkertaisesti halvempaa. Helsingissä muutos näkyy siirryttäessä keskikaupungin persoonallisista taloista Taka-Töölön artikuloimattomiin laatikkoihin. Kummas­sa­kaan tapauksessa määräävä tekijä ei ole ollut rakentajan tahto vaan kysynnän ja tarjonnan laki.     

                 Suuren yleisön suhde uusasialliseksi kutsumaansa arkkitehtuuriin oli melko välinpitämätön, mutta suopea. On Suomi köyhä ja siksi jää – tyyppinen ajatus hylättiin halukkaasti. Valkeat pinnat ja selkeät muodot symboloivat isänmaallisia tunteita osuvammin kuin 20-luvun tiilikasarmit, puhumattakaan tsaarinaikaisten tummien talojen hyödyttömästä koristeellisuudesta.  

                 Vasta paljon myöhemmin alettiin vuosisadan vaihteen arkkitehtuuria glorifioida kulta-ajaksi, joka kytkettiin maan itsenäisyystaisteluun ja ristittiin kansallis­romantiikaksi. Määrätietoisesti unohdettiin se tosiseikka, että Saarisen ja kumppaneiden työt olivat kuitenkin ensisijaisesti osa tuon ajan kansainvälistä, Jugendiksi tai Art Nouveauksi kutsuttua arkkitehtuuri­suuntausta.

 Olen edellä käyttänyt sanontaa herrasväki sen vuoksi, että kaupungin monilukuinen palvelusväki käytti asiakkaistaan ja työnantajistaan tätä homogenisoivaa nimikettä.   Mutta todellisuudessa kumpaankin kategoriaan sisältyi monenlaisia ihmisiä.

                 Ruotsi oli vallitseva kieli, mutta totta kai suomenkielisten määrä lisääntyi koko ajan. Päästääkseen eteenpäin akateemisella uralla toista kotimaista oli pakko oppia. Toisaalta sipoolaisen raitsikakondarin vaatimuksiin kuului oman kokemukseni mukaan kyky kiljua tarpeen vaatiessa, että ookste hullu kun te hyppä kun yks sammakko.

                 Itsenäisyyden myötä maan poliittiset ja taloudelliset ehdot mullistuivat melkein kirjaimellisesti yhdessä yössä, mutta kulttuurinen viive oli huomattavasti pitempi. 20- ja 30- lukujen aktiiviväestö oli saanut kasvatuksensa ja koulutuksensa Venäjänvallan aikana. Ihmisten arkea säätelevien perinteiden, tottumusten ja käytöstapojen muutos on sukupolven tai sukupolvien mittainen prosessi.

                 Vallankumouksen jaloista paenneilla venäläisillä emigranteilla oli oma kielensä, mutta tullakseen toimeen ainakin ruotsia oli opittava. Seuraava sukupolvi eli se, jonka kanssa minä jouduin tekemisiin, oli jo kokonaan helsinkiläistynyt, riippumatta siitä olivatko nimet alkuperäisiä tai suomennettuja.

                 Jäänteenä aikaisemmista muuttoliikkeistä joukossa oli esimerkiksi turkkilaisia mattokauppiaita ja italialaisia jäätelönmyyjiä. Heikinkadun jalka­käytävällä norkoi­levat kauppiaat olivat luonnollinen osa kaupunkilaisten arkielämää. Heille saatettiin nauraa, mutta ei juutalaisuuden vaan aggressiivisten myyntitapojen vuoksi. 

                 Meidänkin luokalla oli muutamia nimiltään ja ulkomuodoltaan ilmeisen vierasperäisiä oppilaita, myös juutalaisia. Heitä ei mielletty erilaisiksi eikä kohdeltu toisin kuin muita. Paremmin olimme tietoisia siitä, olivatko luokkatoverien perheet saksalais- vai englantilaissuuntautuneita.

                 Bolshevikkivastaisuus oli itsestään selvää. Pienoiskoossa asenteet ennakoivat sitä monien ulkopuolisten myöhemmin ihmettelemää tosiasiaa, että Suomen juutalaiset taistelivat samalla puolella kuin saksalaiset. Vaikka natsien hirmuteot tulivatkin yleiseen tietoisuuteen vasta sodan jälkeen, oli Hitlerin antisemitismi yleisesti tunnettu asia.   

                 Rasismia eläteltiin tuolloin rotuteorioissa tai äärioikeistolaisten poliitikkojen toiveunissa monessa eurooppalaisessa maassa, mutta käytännön toimenpiteisiin oli ryhdytty vain Saksassa. Kukaan ei vielä ymmärtänyt minkälaiseen katastrofiin tämä myöhemmin oli johtava.

Kaupungin koululaiset olivat eriytyneet samoja linjoja myöten kuin muukin väestö. Suomen- ja ruotsinkieliset eivät juurikaan olleet tekemisissä toistensa kanssa silloinkaan kun koulut sijaitsivat lähekkäin. Heidän osaltaan kieliriita huipentui Gustaf Adolfin päivänä kuudentena marraskuuta.

                 Vastakkain olivat hurrit och aitofinnarna. Tosin epäilen, että suurin osa oli sellaisia kuin minä. Tappeluihin ei osallistuttu tai uskallettu osallistua. Niistä luettiin vasta seuraavana päivän lehdestä tai kuultiin muutamalta nyrkkiraudoillaan ja mustelmillaan leuhkivilta ylä­luokkalaiselta.

                 Oppikoululaiset ja ammattikoululaiset olivat hädin tuskin tietoisia toistensa olemassaolosta. Ylioppilaat käyttivät lakkejaan jokapäiväisenä kesäpäähineenään, niin kahvilassa kuin heinäpellolla. Kieli näkyi jo kaukaa. Aitosuomalaisten lakki oli kireä ja kokardi minimaalinen, ruotsinkielisten väljä ja kokardi rehvakas, moderaattien tai välinpitämättömien jotain siltä väliltä.   

                 Helsingin slangista saatetaan nykyään kirjoittaa ja puhua ikään kuin kyseessä olisi ollut yhtenäinen ilmiö. Näin ei ollut. Yhteiskunnalliset erot heijastuivat epä­viralliseen kielenkäyttöön hienopiirteisemmin kuin viralliseen.

                 Syksyllä 1943 minut komennettiin muutaman muun 18-vuotiaan koulupojan kanssa Syvärin tuolle puolelle joukko-osastoon, joka muodostui puoliksi kaksikielisistä helsinkiläisistä duunareista, puoliksi yksikielisistä kurikkalaisista isäntämiehistä. Oli asemasodan aika ja lähes rauhanomainen oleskelu venyi minun osaltani seitsemän kuukauden mittaiseksi. Kommunikaatio stadilaisten kesken oli toki helpompaa kuin landeiksi mieltämiemme maalaisten kanssa, mutta ei aivan ongelmatonta sekään. Helsingissä asuinpaikkamme saattoivat olla muutaman korttelin päässä toisistaan, mutta esteenä oli luokkaero.

Amerikkalainen pilvenpiirtäjä ei löytänyt jalansijaa Helsingissä. Maailmansotien väliseltä ajalta esimerkkejä on vain yksi eli hotelli Torni. Kateellisten arkkitehtikollegojen mukaan sieltä avautui kaupungin kaunein näköala, koska hotelli Tornia ei näkynyt.

                 Muillakin niin sanoakseni vakavasti otettavilla alueilla malleja haettiin vanhaan tapaan Ruotsista ja Saksasta. Mutta keittiönoven eli viihteen kautta amerikkalainen ajattelutapa rantautui Suomeen ja varsinkin Helsinkiin esteettä.

                 Elokuvat olivat enimmäkseen amerikkalaisia. Jazzmusiikki levisi tänne jo kaksi­kymmentäluvulla muutamien amerikansuomalaisten muusikkojen toimesta. Sikäläisten mallien mukaiset, tuotteitaan estottomasti kehuvat mainokset yleistyvät lehdissä. Neonvalot hohtivat kiihottavasti keskikaupungin talojen seinillä ja katoilla ja heijastuivat märkään asfalttiin.

                 Vasemmistolaisille kulttuuripiireille nämä ilmiöt olivat kansainvälisyyden ja kaupunkilaisuuden kirjallis-taiteellisia symboleja. Meidän koululaisten suhde niihin oli myös romanttinen, mutta ehdottomasti epäpoliittinen ja arkipäiväinen. Mitään ristiriitaa emme havainneet siinä, että ihailimme yhtä vilpittömästi sekä rentoa amerikkalaisuutta että militaristista saksalaisuutta.

                 Omassa yhteiskuntaluokassani vanhempien poliittisia kannanottoja heijasti se panivatko he lapsensa anglosaksista perua olevaan partioon vai preussilaista perua olevaan suojeluskuntaan. Ei tosin kovin johdonmukaisesti, sillä minun kohdallani valinta osui partioon; ehkä syynä oli lievästi sanottuna epäsotilaallinen olemukseni.

                 Sunnuntaiset sumun, sateen tai pakkasen vaivaamat retket venäläisten ensimmäisen maailmansodan aikana kiinalaisella orjatyövoimalla rakennuttamiin vallihautoihin ja toivottomat yritykset sytyttää nuotio kahdella tulitikulla eivät innostuttaneet minua. Mutta arvattavasti vielä happamammin muistelisin kivääriammuskelua kohti maalitaulua, jossa kymppi oli korvattu pipopäällä.

Leffat olivat tärkeitä. Teattereja riitti ja näytännöt olivat säännönmukaisesti loppuunmyytyjä.           Bio Rexin avajaisfilmi oli Nykyaika. Liukuhihnan ääressä temppuileva Chaplin nauratti, mutta hänen teolliseen sarjatyöhön kohdistamansa yhteiskunnallinen kritiikki meni meiltä totaalisesti ohi.

                 Fred Astairen, Ginger Rogersin ja varsinkin mustien tanssijoiden steppiesitykset innostuttivat. Muutaman turhan yrityksen jälkeen tyydyin lopulta ihailemaan ikätoverini Jakob Furmanin alias Jaakko Vuormaan taitoja. Korkeavuorenkadun ja Pohjois-Esplanadin kulmassa sijaitseva Kit Cat pyöritti amerikkalaisia lyhytfilmejä. Paras oli se, jossa Louis Armstrong and his band soittivat ravirataa kiertävän kuorma-auton lavalla Jeepers Creepersiä ja yllyttivät saman nimistä hevosta voittoon. 

                 Tämän tapaisten virikkeiden kautta kiinnostuin uudesta musiikin lajista siinä määrin, että keskeytin varsinaiset soittotunnit ja aloin kilkutella jatsia omin päin, ilman ohjausta ja tietysti vain silloin kun muut perheenjäsenet eivät olleet kotona. 

                 Heikin Esplanadin puiden kaato vuonna 35 oli dramaattinen muutos. Se ei kuitenkaan ei herättänyt minussa kaipauksen tunteita, ei vaikka puisto oli lapsuuteni leikkialuetta. Serkkupojan kanssa laskimme kelkkamäkeä alas Simonkadun rinnettä ja Heikinkatujen poikki sivuillemme katsomatta.

                 Vielä syvemmän vaikutuksen kuin itse toimenpide teki Uudessa Suomessa julkaistu pilapiirros. Maalaisäijä katseli myllerrystä ja ihmetteli, että kyllähän minä viime kerralla täällä käydessäni pudotin puistoon kahdenkymmenenviiden pennin kolikon, mutta eiköhän tuo sentään ole vähän liioiteltua.

Ei pelkästään tietämätön koululainen vaan myös suuri yleisö saattoi kyllä päivitellä tuon kaltaisia muutoksia, mutta suhtautui niihin kuin mihin tahansa ylhäältä päin annettuun määräykseen. Yksi piti niitä tervetulleina merkkeinä modernisoinnista, toinen luonnonilmiöinä tai tulipalon kaltaisina onnettomuuksina ja kolmas ei välittänyt koko asiasta yhtään mitään. Protestien ja kansalaisliikkeiden aika oli kaukana tulevaisuudessa.

                 Urheilulla oli keskeinen asema kansallisen identiteetin rakennustyössä myös siksi, että Saksasta lainattu terve sielu terveessä ruumiissa – tyyppinen propaganda oli osa tuon ajan ilmapiiriä. Kukaan ei tullut ajatelleeksi tai ei halunnut ajatella, että suomalaisten urheilijoiden menestys saattoi johtua myös siitä, ettei harrastus ollut levinnyt läheskään kaikkialle maailmassa. Nationalistisia kytkentöjä ei kaikissa maissa pidetty tarpeellisina tai tärkeinä eikä raha vielä ollut noussut määrääväksi tekijäksi. Ruotsalaiset kirjoittivat Paavo Nurmen ruskeista kirjekuorista, mutta suomalaiset pitivät ja pitävät ehkä vieläkin moisia juttuja pelkkänä kateutena. 

                 Niinpä suurempaa innostusta kuin Eduskuntatalo herätti Stadion, ei loisteliaan arkkitehtuurinsa takia sinänsä, vaan symbolisen sisältönsä vuoksi. Kansalaisten käsitykset rakennusten esteettisistä arvoista eivät usein edelleenkään riipu niinkään fyysisistä ominaisuuksista kuin kytkennöistä arvovaltaan tai henkilökohtaisiin kokemuksiin.

                 Koululaisten keskuudessa suuri tapaus oli Lasipalatsin valmistuminen vuonna 36. Mainos­valoja oli paljon, eri värisiä ja vilkkuviakin. Rakennuksen Hankkijan puoleiseen päähän avattiin Valion baari, josta tuli heti muodikas tapaamispaikka. Nykyisillä mittapuilla interiööri oli ankea, mutta meille riitti, että se näytti uuden­aikaiselta. 

                 Kuuluin niihin, jotka saivat taskurahaa vain tarkoin määriteltyihin tarkoituksiin  tyyliin ’kas tässä on kaksikymmentäviisi penniä ja muista tuoda loput takaisin’. Pidin kasvatusperiaatetta sekä tyhmänä että epäoikeudenmukaisena, mutta tiesin, että jäätelön syömiseen rahaa oli turha pyytää. Pujottauduimme varak­kaampien luokkatoverien joukkoon, siirsimme käytetyn kulhon eteemme tilaamatta mitään, kunnes tarjoilijatar huomasi petoksen ja ajoi meidät ulos.

Joidenkin naisopettajien kanssa meillä oli kirjoittamaton sopimus siitä, että paloauton sireenin kuuluessa pojilla oli oikeus mennä ikkunaan katsomaan mitä on tekeillä; tytöt eivät olleet tästä kiinnostuneita.

                 Eräänä harmaana marraskuun aamupäivänä lähes täsmälleen kuusikymmentäviisi vuotta sitten ulkoa kuului jälleen kerran sireenin nouseva ja laskeva ulvonta. Huusimme prankkari prankkari ja ryntäsimme katsomaan, mutta paloautoa ei näkynyt. Sen sijaan katseemme tavoittivat taivaalta ryhmän hitaasti ja äänettömästi liikkuvia lentokoneita, joista erkani pieniä mustia pisteitä.    

Kirjoituskilpailu

3. palkinto

Keväällä 1932 olimme juuri muuttaneet Mariankadulta Pietarinkadulle. Meidän perheeseen kuului iättömät Pappa ja Mamma, viisi vuotta vanhempi veli Kai, kolme ja puoli vuotta vanhempi veli Harri ja viisi vuotta nuorempi sisko Sylvi. Ja kuusivuotias Aarne eli minä tietysti.

   Joskus muissa perheissä ei ollut Pappaa eikä Mammaa, vaan Isä ja Äiti tai vain Äiti. Joskus lapsia oli enemmän, yhtä paljon tai vähemmän kuin meillä tai ei ollenkaan. Joskus heillä oli samoja nimiä kuin meillä.

     Pekan Isä, joka puhui omituista suomea eikä ollenkaan ruotsia, sanoi että sellaiset on kaimoja. Hän kutsui minua tenavaksi ja kysyi olenko kuopus. En osannut vastata, koska meillä ei kukaan käyttänyt noin kummallisia sanoja, ei edes Anna tai Hilkka, vaikka  olivat  maalta.

     Saisinko vähän omista viikkorahoista, Pekka kysyi kun me lähdettiin ulos leikkimään puistoon Vuorimiehenkadun toisella puolella. Kas tässä viisikolmatta penniä poikaseni, Pekan Isä vastasi, äläkä tuhlaa kolikkoa turhuuksiin, tarjoa kumppanillesi ja muista tuoda loput takaisin. Minä ihmettelin miksi juuri viisikymmentäkolme penniä kun esimerkiksi kaksi kahdenkymmenenviiden pennin lanttia eli piikkiä olisi ollut paljon kätevämpää ja eroa oli vain kolme penniä.   

     Uudessa asunnossa oli enemmän huoneita. Ne haisi erilaisilta ja kaikui omituisesti. Kellään ei ollut omaa huonetta paitsi Kailla, ja hänelläkin vain siksi, että toisen sängyn paikalla oli piano. Se oli sopivaa, koska lapsista Kai oli ainoa joka soitti pianoa, paitsi minä perjantaina päivällisen jälkeen kun Farmor kuunteli kuinka hyvin osasin läksyn Hymanderin ensimmäisestä ja puhui suomea väärin. 

     Ruokasalin ovi jäi auki ja minä kuulin kuinka Farmor sanoi Mammalle, että lilla Ami borde nog öva lite mera. Juu juu, mutta bassopuoli on vaikea koska se on erilainen kuin diskanttipuoli, ajattelin itsekseni, ja päätin treenata vähän ahkerammin.

     Illalla Farmor soitti itse pianolla ja Pappa säesti viululla. Kesti vaikka kuinka kauan ennen kuin sain unta. Kun mainitsin asiasta aamulla Harrille hän sanoi, että älä leuhki, sähän nukahdit alle minuutissa. Ei oo totta, sanoin minä. Mä katsoin aikaa klogusta, valehteli Harri.

     Kukaan ei tietenkään nukkunut salissa eikä ruokasalissa. Paitsi Farbror Bruno joskus kvartetin jälkeen tuolissa, silloin kun aikuiset söi ja joi ja minä kurkkasin oven raosta, vaikka oikeastaan minun olisi pitänyt olla jo nukkumassa, mutta kukaan ei ehtinyt komentaa.

     Sylvi nukkui Mamman ja Papan kanssa. Onneksi sänkykamari oli kaukana poikien huoneesta. Itku ei kuulunut, paitsi jos joku oli jättänyt käytävän välioven auki ja Mamma huusi, ettei saa jättää käytävän väliovea auki. 

     Alussa Mamma antoi minulle kerran luvan mennä ulos leikkimään päärapun eteen ja sanoi, että vieraiden setien mukaan et missään tapauksessa saa mennä, ei vaikka tarjoaisivat karamelleja.

     Sitten tuli kylmä ja halusin mennä kotiin. Vedin ja vedin rapun ovea, mutta se oli lukossa. Rupesin itkemään ja taas vieras täti tuli auttamaan, onneksi ei vieras setä, ihan niin kuin Mariankadulla, silloin kun en jaksanut avata painavaa ovea yksin ja kahva oli liian ylhäällä.

     Täti työnsi oven auki, taputti minua päälaelle ja sanoi hellanlettas. Sillä tavalla opin, että meidän ulko-ovi on kyllä kevyempi, mutta kääntyy väärään suuntaan. Melko pian muutin mieltä ja ajattelin, että meidän ovi on ainoa joka kääntyy oikeaan suuntaan.

-    Missä sinä olet Ami?

     En vastannut, koska pelkäsin, että taas on pakko tehdä jotain rasittavaa. Isot pojat oli koulussa. Tykkäsin olla yksin ja tehdä mitä halusin. Leikkiä tinasotamiehillä tai pelata viltin päällä neppiä tai maata sängyn päällä ja katsoa minkälaisia äijänpäitä tapetissa näkyy tänään. Tai lukea Harrin poikien seikkailukirjaa, vaikka sitä en jaksanut tehdä kauan, paitsi illalla katulampun valossa tietysti, koska se oli kielletty. 

     Yhdessä kirjassa oli sellainen jännä kohta, jossa yhden Saken vanhempi broidi ajoi kilpa-autoa Eläintarhassa ja voitti. Joku sen kavereista kysyi, että mistä sä ton fiuden oot bölliny. Sanat olivat minulle tuttuja, mutta kirjoitettuina ne näytti oudoilta. Istuin saman jalan päällä liian kauan ja se puutui. Olin täysin varma, että olen halvaantunut loppuiäksi ja aloin suunnitella elämääni pyörätuolissa. 

     Voihan sitä paitsi olla, että väliovi on kiinni, ajattelin. Silloin minun ei tarvitse kuulla. Mutta siitä en pitänyt ollenkaan, että Mamma ja joskus Pappakin kutsui minua Amiksi, ei varsinkaan silloin kun oli vieraita. Isot pojat kutsui minua pikkukundiksi tai snadiksi. Ei sekään ollut kivaa, mutta sittenkin parempi kuin Ami.

     -     Täällähän sinä olet. Pitää vastata kun Mamma huutaa.

     -     Niin niin, mutta …

     Onneksi ehdin juuri ja juuri heittää viltin takaisin sängyn päälle.

     -     Kuinka sänky on noin sekaisin, ehkä sinun pitäisi oppia petaamaan itse. Juokse keittiöön ja sano Hilkalle, että pukee sinut lämpimästi.  

     -     Mutta ei damaskeja.

     -     Totta kai myös damaskit. Aamulla ruokasalin ikkunan termomeetterissä oli vain kolme astetta.

     -     Ne näyttää niin lapsellisilta eikä kellään muulla …

     -     Mutta Ami-kulta, sinähän olet lapsi. Älä nyt brookkaa vaan mene. Mamma odottaa sinua tampuurissa.

     Istuin kirstun päällä ja rummutin kantapäillä arviolta sata tuntia ennen kuin Mamma tuli. Damaskeista huolimatta talvikengillä sai kovan äänen, melkein kuin oikeasta rummusta, silloin kun sotilassoittokunta esiintyi Kaivarissa ja soitti lopuksi Tango Nocturnon.    

     -     Ei saa rummuttaa, maali lähtee. Voi voi, nyt sukat ovat ihan makkaralla, anna kun Mamma korjaa ne. Älä kiemurtele, ei tämä kestä kauan.  

-    Minne me mennään.

     -     Visiitille Tant Hilman ja Farbror Hjalmarin luo.

     -     Ketä ne on?

     -     Tant Jöijö on niiden lapsi, kyllähän sinä hänet tiedät.

     -     Tietysti, mutta Tant Jöijö on ikivanha, ei se voi olla kenenkään lapsi.

     -     Älä höpsi. Tant Jöijö oli meidän luokalla Viipurissa, eli on juuri yhtä vanha kuin Mamma.  Ja onhan Mammakin Mummin lapsi.

     -     Juu juu, mutta Mummi on kuollut.

     -     Niin on, mutta ei siitä ole kuin muutama kuukausi. Sitä paitsi, onhan Pappakin Farmorin lapsi, ja Farmor on min sann kaikkea muuta kuin kuollut.                     

     -     Se on ihan eri asia.

     -     Miten niin?  

     -     Se on mies.

     -     Kuka se?

     -     Pappa tietysti.

     -     Papasta pitää sanoa hän eikä se.

     -     Missä ne asuu?

     -     Ai ketkä?

     -     Ne joiden luo me mennään.

     -     Kaisaniemenkadulla. Sinä et ole milloinkaan käynyt niin kaukana.

     -     Miten me mennään?

     -     Raitiovaunulla. Et sinä jaksa sinne asti kävellä eikä Mammakaan halua.

      Nämä tiedot muuttivat matkan seikkailuksi, jännittävämmäksi kuin tavalliset retket Kauppatorille.

     -     Herrigudändå, ja’ har ju glömt fullständigt att syföreningen ä’ int’ på freda’n utan i dag hos Lisa, ja’ måst’ genast ringa ti’ henne o’ be om ursäkt, visiten hos Farbror Hjalmars kan man ju absolut inte backa, di orkar ju inte äta Tant Hilmas alla bullar o’ kakor på tumanhand. Odota tässä vielä vähän aikaa, Mamman täytyy soittaa puhelimella. Ota myssy pois päästä niin Mamma avaa palttoon nappeja, ettei tule liian kuuma. Sillä lailla, kiltti poika.

Mamma sulki välioven, mutta ei se auttanut. Kuulin joka sanan, koska puhelin oli käytävän seinällä heti ruokasalin oven toisella puolella vastapäätä tuppia.

     Itse en saanut vielä vastata. Mamma oli opettanut meidän numeron. Jos eksyt ulkona niin joku kiltti täti voi soittaa kioskista ja Hilkka tulee hakemaan, kaks kaks kuus viis kolme, sanotaan yhdessä kaks kaks kuus viis kolme. Ihan turhaan, sillä opin sen ensimmäisellä kerralla.

     Lassen numeron olisin osannut veivata, ihan helppoa, kolme kuus kuus ykstoista, tai trettisex sex elva niin kuin Heidi-täti vastasi puhelimeen eikä haloo niin kuin muut ihmiset, mutta en ylettynyt, eikä puhelimen vieressä ollut tuolia. Joskus kun muita ei ollut kotona pyysin Hilkkaa veivaamaan.

     Mamma olisi kyllä halunnut tuolin, mutta Pappa sanoi, että stolen ä’ nog alldeles onödig, den bara lockar att tala alltför länge, nej nej, ja’ menar inte bara dej utan också pojkarna, för resten vem vet va’ tjänarinnorna gör när vi ä’ borta, telefonen är för viktiga ärenden, inte för struntprat.   

     Kuulin kuinka Mamma nosti luurin, veivasi numeron ja puhelin raksutti.                      

     -    Go’da’ Lisa, de’ här ä’ Mary. Nu ä’ de’ så att ja’ kan absolut inte komma i dag. Lilla Ami har feber o’ ja’ kan inte lämna honom ensam.

     -     .. … .. …. .. ……… .. … .. ….. .. .. …..

     Luuri surisi hassusti, ihan niin kuin se ampiainen kesällä Leppäniemen pihalla, johon Harri yritti osua vesipistoolilla, mutta ei onnistunut. 

     -    Jo jo, men di har annat att göra o’ dessutom duger tjänarinnorna inte, du vet ju hur små pojkar brukar hänga fast i sina mammors förkläden, ja’ menar att de’ ä’ ju int’ så hemskt länge sen Clas-Olof va’ lika liten.

     -    … .. … .. …. .. .. … ..

     -    Tack att du förstår, träffas sen om två veckor hos Erna, adjö då o’ ursäkta ännu en gång, har de’ så trevligt utan mej …

     -     .. ….. … … …. ..

     -     Naturligtvis skämtar ja’ bara. Hälsa alla andra.

     Puhelin kilahti ja Mamma mumisi itsekseen, että sinne för humor har Lisa ju aldrig haft men ibland ä’ hon helt enkelt stolli’.            

     Valehtelemiseen olin tutustunut jo aikaisemmin, mutta en ollut tiennyt, että Mamma itse oli niin taitava, vaikka opetti minulle, että valehdella ei saa. Varmaan se koski vain lapsia eikä aikuisia. Itse olisin punastunut ja joutunut heti kiinni, paitsi puhelimessa tietysti kun toinen ei näe.

Toivottavasti ei milloinkaan enää mennä Tant Lisan luo, mutisin itsekseni. Muistin vieläkin tarkalleen minkälainen matka oli, vaikka se tapahtui hirveän kauan sitten. Ihan varmasti ennen joulua. Silloin minulla nimittäin ei vielä ollut yhtään värillistä tinasotilasta. Niitä sain vasta joululahjaksi, tosin aika vähän, eikä yhtään ratsumiestä.

     Ensin mentiin tavallisella raitsikalla. Sitten vaihdettiin omituiseen bussiin. Se oli punainen ja etuosasta puuttui puolet. Vielä enemmän minua pelottivat tiilitalot. Nekin oli punaisia ja hirveän isoja ja keskellä oli kallio.

     Nyt ollaan Temppelikadulla, sanoi Mamma. Minä kysyin missä se temppeli on, mutta ei Mamma tiennyt. Sitten kysyin onko se sama kuin tomppeli. Mamma suuttui ja sanoi, että itse olet tomppeli, kohta ollaan perillä, ja muista sitten, että lapset puhuvat vain jos aikuiset kysyvät. Siihen aikaan olin vielä aika tyhmä.

     Kotimatkalla kysyin, että oliko Farbror Pottu työssä Salamassa ja Yliopistossa kun se ei ollut kotona. Mamma nauroi ja sanoi, että eivät kaikki ole samoissa töissä kun Pappa, Farbror on kapellimestari eikä hänen nimensä mikään Pottu ole vaan Otto, ruotsiksi Ottu. Tätä minä ihmettelin, koska päivällispöydässä Pappa sanoi aina Pottu eikä Ottu. Paitsi silloin kun ne oli meillä vieraisilla.

     Vielä olisin halunnut kysyä miksi punaisen bussin etuosasta puuttui puolet, mutta en uskaltanut kun Mamma oli joko vihainen tai nauroi. Sillä välin Harri oli tullut koulusta.

     -     Ai kato, pikkukundi on tullu himaan.

     -     Tänään me oltiin Mamman kanssa Tant Lisan luona Temppelikadulla. Juma se oli jänskiä. Ensin mentiin raitsikalla ja sitten punaisella busalla …

     -     jonka etuosasta puuttuu puolet.

     -     Mistä sä tiesit!

     -     Totta kai mä tiedän, mehän budjattiin ihan vieressä Museokadulla, käytiin joskus Kain kanssa Templukalla tshiigamassa niitä. Mutta sitä sä et tietenkään voi muistaa. Ensin sua ei ollu olemassa ja sit sä olit liian snadi.

     Tietysti Templuka eikä Temppelikatu, harmittelin itsekseni, samaan tapaan kuin joskus myöhemmin kun oivalsin, että totta kai Kaisis eikä Kaisaniemenkatu.  

     -     Mutta tiedäksä miks siitä puuttuu puolet.

     -     Totta kai mä tiedän, mutta en mä nyt ehdi selittää, tarttee tehdä läksyjä.

     Tämän tiesin valeeksi, sillä en milloinkaan ollut nähnyt Harrin tekevän läksyjä.  

Kun Mamma pani kettupuuhkan kaulaan tiesin, että nyt ollaan vihdoinkin valmiita lähtemään. Kettupuuhka ei ollut kiva. Silmissä oli syyttävä katse, vaikka ne oli lasia.

     Juoksin edellä, vaikka Mamma huusi, että odota Ami, ihan turhaan, koska pysähdyin melkein heti Hokin siirtomaakaupan eteen. Ikkunassa oli banaaneja ja appelsiinikeko. Sisällä myytiin pastilleja, lakritsia ja karamelleja. Siihen asti katu oli tuttu.

     Kulman takaa alkoi Neitsytpolku, vaikka ei se mikään oikea kulma ollut. Tämän olin oppinut siitä kun opettaja oli kerran pannut Harrin nurkkaan ja Harri  puolustautui sanomalla, ettei se mikään oikea nurkka ole kun se oli pyöreä. Käsitykseni ison broidin nerokkuudesta vahvistui entisestään.    

     Neitsytpolku oli puoliksi tuttu, paitsi maitokauppa, jossa olin käynyt Annan tai Hilkan kanssa vaikka kuinka monta kertaa. Sen ovi oli auki myös talvella. Sisällä oli kylmä ja maitotonkat kolisi. Nuorempi myyjätäti oli kaunis. Vanhemman myyjätädin vanttuista oli leikattu sormet pois, ihan niin kuin Kauppatorin tädeillä.

     Lunta oli vain varjon puolella. Pian päästään brennaamaan, tai oikeastaan katsomaan kuinka Harri brennaa, ajattelin innoissani. Ihailin pirssin kuljettajien omituisen pitkävartisia hanskoja, arvailin automerkkejä ja kertailin puoliääneen vastikään yhdeltä Villeltä kuulemaani kivaa lorua, joka meni niin, että foordinväkkärää öh joota ohjaa puolihullu äijänkäkkärää öh, kun Mamma jo tuli.

     -     Mitä sinä täällä yksinäsi höpötät. Nyt mennään.

     -     Mammaa, ostetaan mulle ensin jotain gutaa, niin kuin pastilleja tai lakua.

     Pectuksista oli turha haaveilla. Niitä sai vain kun oli vieraita. Mutta Paavo Nurmi oli mahdollinen. Siinä oli se hyvä puoli, että aski oli metallia. Puolityhjänä se rapisi kivasti ja tyhjänä siitä voisi olla hyötyä. En tosin tiennyt millä tavalla, mutta arvelin, että kyllä Harri varmaan keksii jotain. 

     -     Siitä tulee hampaat mustaksi. Älä marise, ei meillä nyt ole aikaa. Anna käsi, nyt mennään. Älä kisko. Ei oikea vaan vasen käsi.

     Erotin oikean ja vasemman toisistaan, mutta vasta sen jälkeen kun olin miettinyt kummalla kädellä sanotaan päivää.

     Tavallisesti halusin kävellä kadun puolella. Sieltä näki autoja ja muuta mielenkiintoista. Jalkakäytävän puolella, tai trotuaarin niin kuin Mamma sanoi, oli vain ihmisiä. Mutta tässä kohdassa halusin ehdottomasti mennä seinän puolelle, vaikka Mamma joutui vaihtamaan kassin toiseen käteen. En pelännyt liikennettä, niin kuin Mamma luuli, vaan suutarinliikettä kadun toisella puolella.

     Sinne mentiin muutama rappu alaspäin. Sisällä haisi pahalta ja minua pyörrytti. Suutarisetä kumarsi kohteliaasti ja kutsui minua nuoreksi herraksi, vaikka olen pikkulapsi. Vasta paljon myöhemmin opin erottamaan nahkan ja viinan hajut toisistaan.

Tehtaankadun kulmassa Mamma pysähtyi.

     -     Nyt täytyy äkkiä päättää kummalla kolmosella mennään. Jos otetaan se tavallinen, joka menee Kauppatorin kautta, voidaan jäädä pois Aleksanterinkadulla samassa kohdassa kuin Pappa silloin kun hän menee Salamaan.                     

     Ensin odotettiin sillä pysäkillä, jonne ei tarvitse mennä Tehtaankadun yli. Väristä tiesi jo ennen kuin numero näkyi kumpi ratikka oli tulossa. Kolmosen keltainen oli meidän väri. Sitä me käytettiin aina. Ykkösen vihreä oli muiden väri. Sitä me ei käytetty milloinkaan, ei vaikka se tuli joskus ensin ja meni myös Kauppatorille. Mistä se alkujaan tuli ja minne se lopulta meni, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. 

     -     Mutta silloin täytyy kiivetä Vuorikadun mäkeä ylös ja sitten taas alas Kaisaniemenkadulle, Mamma kyllä jaksaa mutta jaksatko sinä. Jos otetaan toinen kolmonen, se joka menee Femkantenin kautta, pitkin Henrikin Esplanaadia ja kääntyy asemalle, matka kestää kyllä kauemmin, mutta siitä Mamma ei oikeastaan tykkää, koska joku hampuusi voi tulla samaan vaunuun, vaikka toisessa päässä tarvitsee kävellä vain vähän matkaa.

     -     Mitä hampuusit on?

     -     Ne on sellaisia työläisiä tai jotain, jotka asuu Rödbergenissä ja siellä päin. Ymmärrät kyllä kun tulet vanhemmaksi.  

     Sille pysäkille piti ensin mennä kadun yli ja kävellä sitten vähän matkaa siihen asti missä alamäki alkoi. Pidin silti tätä reittiä jännempänä, mutta en tietenkään viitsinyt sanoa mitään. Isolla Roballa oli monta leffaa, niin kuin Astor, Roberta ja Tivoli. Odotin malttamattomasti, että saisin mennä niihin yksin.

     Sitten ratikka kääntyi Erottajalle. Toisella puolella asui Lasse ja toisella oli Edison, molemmat porttikongin perällä. Välissä oli puisto, jossa täti heitti keihästä. Edisonissa olimme kerran Harrin kanssa katsomassa Tom Mixiä, mutta meidän oli pakko lähteä kesken pois, koska rosvot meinasivat ampua hänet, ja minulta pääsi housuun, Harri oli vihainen ja minua harmitti kun en nähnyt selviytyikö Tom.   

     -     Mamma, ootsä kuullu sen vitsin kun yks pikkupoika sanoi kerran, että se ei pelkää yhtään mitään, ei edes Isoa Roobertia.  

     -     Tosiaan hyvä vitsi. Nyt kolmonen näkyy jo. Ota Mammaa kädestä kun noustaan vaunuun. Portaat on hirveän korkeat.

     Ei me sitten mentykään Ison Roban kautta, ajattelin pettyneenä.

Reitti oli minulle vanhastaan tuttu. Ensin ajetaan suoraan pitkin Tehtaankatua. Kerran sanoin vahingossa pönataan eikä ajetaan kun ajattelin jotain muuta ja luulin, että puhun Harrin tai Lassen tai Pekan eikä Mamman kanssa. Pönataan, mikä se sellainen sana on, kysyi Mamma. Niin tyhmään kysymykseen en katsonut tarpeelliseksi vastata.     

     Tavallisesti tiesin tarkkaan minkälaisia sanoja eri ihmisten kanssa voi käyttää. Aikuisille piti vastata heidän omilla kielillään, paitsi silloin kun Mamma puhui minulle vahingossa ruotsia tai Farmor saksaa. Mammalle sanoin moittivasti, että sehän on Aarne. Farmorille en sanonut mitään, kiemurtelin vain. Jotkut aikuiset luulivat, että ymmärsin vain suomea. Tämä ei ollut ollenkaan totta. Ruotsista ymmärsin joka sanan ja saksasta noin joka toisen. Mutta puhuminen oli kokonaan eri asia. Se ei ollut helppoa edes suomeksi.    

     Isoille kundeille täytyi tietysti puhua meidän omaa kieltä, muuten ne tshiigas vinoon ja sanoi, että mitä sä kundi oikein brassaat. Meidän sanoja oli sellaiset kuin smirglari, slatari ja klitsu, tai buli, dorka ja haidu tai skruudata, skujata ja skotata. Ne oli siitä hyviä, etteivät aikuiset, esimerkiksi Pekan isä, bonjanneet, siis ymmärtäneet, mitä ne tarkoittaa. 

     Ensimmäisen pysäkin toisella puolella oli tavallinen talo ja toisella puolella kirkko. Molemmat oli tiilestä, mutta ei niin pelottavia kuin Tant Lisan talo Temppelikadulla. Suoraan edessä oli syvä kuilu. Pohjalla kulki joskus juna. 

     Kerran me käveltiin Kauppatorille, kun on kerrankin niin kaunis ilma, niin kuin Mamma sanoi. Kurkistin alas ja minua huimasi. Onneksi ei tullut junaa, muuten olisin joutunut mustaan savupilveen. Sellaisen olin nähnyt vaikka kuinka monta kertaa kun juna kulki Kaivopuiston reunaa, mutta siellä savu haihtui taivaalle. Muista katsoa molempiin suuntiin ennen kuin menet yli, sanoi Mamma, muuten käy niin kuin sen pikkupojan, joka jäi junan alle monta monta vuotta sitten.

     -     Mamma, miksi siellä on risti?

     -     Kirkoissa on aina risti.

     Sitten me lähdettiin taas. Onneksi minun ei tarvinnut ruveta selittämään, että tarkoitin tietysti sitä hiekkaan piirrettyä ristiä kiskojen välissä enkä mitään tavallista ristiä. Niitä näki ihan tarpeeksi silloin kun istuin jouluaattona Vanhassa Kirkossa, toivoin että pappi vihdoinkin lakkaisi saarnaamasta ja vatsaa nipisti kun ajattelin, kuinka paljon ja minkälaisia lahjoja saan illalla. Aikuiset ymmärtää aina kaiken väärin.  

     Pysäkiltä ei tullut paljon ihmisiä. Viimeisenä sisään yritti vanha täti, mutta vaunu nytkähti liikkeelle ennen kuin se ehti ylös asti. Konduktööri, tai kondari niin kuin minä sanoin meidän kielellä, veti kellonarusta vihaisesti monta kertaa, huusi herrigudändå ja kuljettaja jarrutti niin äkkiä, että täti kaatui käytävälle.

     Mamma meni auttamaan, vaikka ei osannutkaan tehdä mitään mutta kuin sanoa herrigudändå, tosin ei ihan yhtä kovalla äänellä, ja minä ajattelin, että eikö ruotsiksi todellakaan voi sanoa mitään muuta kuin herrigudändå kun tapahtuu jotain erikoista. Ei täti mikään kaunis ollut seisaaltaankaan, mutta vielä rumempi se oli pitkällään. Villahousutkin näkyivät.

Varmaan kuljettajaa harmitti, koska hän ajoi siihen kurvaan, joka alkoi heti pysäkin jälkeen niin nopeasti, että varmaan täti olisi kaatunut uudelleen, jollei olisi ehtinyt istua alas. Istukaa alas niin minä kirjoitan ylös mitä se tekee ulos. Tämä oli Mamman paras vitsi, mutta minua se ei huvittanut, ei varsinkaan sen jälkeen kun olin kuullut sen noin miljoona kertaa.

     Vaunu sattui olemaan sitä tyyppiä, jossa ihmiset istuivat vastakkain pitkillä penkeillä eikä kukaan puhunut mitään. Vanhanaikaisuus tuoksui turvalliselta eikä lainkaan häirinnyt minua. Me istuttiin Mamman kanssa sillä puolella, josta ihmiset tuli sisään ja meni ulos. Huomaamattoman kättelykokeen ja lyhyen harkinnan jälkeen tunnistin sen oikeaksi puoleksi.

     Paikka oli hyvä siksi, että sieltä saattoi tarkastella kondaria kaikessa rauhassa, ilman että tämä huomasi mitään. Kiinnostavaa oli seurata kuinka usein tädin toinen silmä ja poskilihas värähteli. Mietin mahtoiko se johtua äskeisestä välikohtauksesta vai oliko kyseessä pysyvä vaurio.

     Ulkona näkyi pelkkää kalliota, joka tosin oli jänskän korkea ja jyrkkä, vaikka ei se minulle mikään uusi kokemus ollutkaan. Sulava lumi synnytti seinämälle pieniä puroja, jotka jäätyi uudelleen kun ne saavutti asfaltin. Ajattelin kuinka liffaa on päästä taas rakentamaan patoja katuojaan, juosta piiloon porttariin ja odottaa, että vesi leviää jalkakäytävälle ja joku aikuinen astuu lätäkköön vahingossa.

     Mutta sitä iloa ei kestänyt kauan kun taas piti muuttaa maalle. Siellä oli ihan kivaa, vaikka erilaista kuin kaupungissa. Mitään puroa, jota olisi voinut padota, ei ollut, ja vaikka olisikin ollut, eivät aikuiset, isot pojat ja serkut kuitenkaan viitsi edes tulla katsomaan pikkukundin aikaansaannoksia. Mitä vitsiä sitä paitsi olisi saada aikuiset astumaan lätäkköön, joita muutenkin oli joka paikassa ja melkein kaikki aikuisetkin kulki  paljain jaloin, paitsi Farmor tietysti, jolla oli samat mustat kumitossut kuin talvellakin. 

     Juuri sillä hetkellä minua harmitti, että kesäraitsikat, joissa ei ollut ovia eikä seiniä, ajoi vain silloin kun oli lämmin ja me oltiin jo lähdetty landelle. Kerran joskus kauan sitten olin nähnyt sellaisen ihmeen ja halusin välttämättä kokeilla miltä ajaminen tuntuisi. Älä mangu, sinä olet niin pieni, että voit pudota kettingin alta, ja mitä ihmeen asiaa meillä Skatuddenille voisi olla, sanoi Mamma.

     Toinen saavuttamaton kohde oli ruskea Brändötåget. Sen toiveen Mamma murskasi yhtä tylysti sanomalla, että mitä ihmeen asiaa meillä Brändöhön voisi olla.                     

     -     Katso nyt Ami, eikö meri ole ihana!

     Käänsin päätä niin pitkälle kuin mahdollista, mutta aurinko häikäisi enkä oikeastaan nähnyt yhtään mitään.

     -     Sano nyt jotain, pitää vastata kun Mamma kysyy.

     -     No joo, onhan se ihan kiva.

     -     Ja tuo valkoinen laiva, eikö se olekin hieno. Sen nimi on Ariadne. Sillä sinäkin olet kerran matkustanut, mutta sitä et varmaan muista, koska olit vain kolme ja oks…voit huonosti koko matkan.

     Päätin seuraavalla kerralla valita vastapäisen penkin. Kondarin ilmeitä olisi tosin vaikeampi seurata, mutta laivoja voisi tarkastella ilman että niska menee nurin. Ja jos ohi kävelevä aikuinen näyttäisi oikein tyhmältä, voisi tehdä vaikka kampin ojentamalla jalkaa muka vahingossa. Ajatus kiehtoi minua sen verran, että nouseva huonotuulisuus ja sen takana kurkisteleva kiukunpuuska perääntyivät odottelemaan seuraavaa tilaisuutta.

Havahduin vasta kun näin ilman vaatteita kummallisessa asennossa seisovan tädin tutun hahmon. Mälsää että hylkeet sylkee vettä vasta kun me ollaan landella, ajattelin ja muistin heti perään, etteivät ne mitään hylkeitä olleet vaan merileijonia. Nousin ylös vakaana aikomuksena poistua raitiovaunusta.

     -     Minne sinä nyt menet, mehän jatketaan vielä matkaa.

     Mamma veti minut takaisin istumaan, minun mielestäni turhan äkkinäisesti.

     -     Ai juu.

     Oikeastaan olin aika tyytyväinen siihen, ettei taas tarvinnut mennä torille. Omasta mielestäni tunsin tarjonnan tarkoin.

     Varsinaisella torilla oli kaikenlaisia kojuja tai käsikärryjä. Ne ei olleet yhtä siistejä kuin kaupan tiskit. Myyjät toi mieleeni Riikan, joka ilmestyi kesällä kuin tyhjästä Leppäniemen keittiön portaille tuomaan metsämansikoita, joita syötiin päivällisellä jälkiruuaksi samanlaiselta paitsi vähän eri väriseltä vadilta kuin paistia pääruuaksi.

     Riikka niiasi syvään melkein jokaisella askeleella. Päässä oli huivi, suussa ei ollut hampaita ja paljaat jalat oli suuret ja lituskaiset. Joku väitti, ettei hän muka käyttänyt sukkia ja kenkiä edes talvella. Siitä opin, ettei kaikkia aikuisten juttuja ole pakko uskoa.

     Epäilys jäi kuitenkin kytemään. Kerran yritin kurkistaa kärryn alle nähdäkseni olisiko toritäti sittenkin ollut paljain jaloin. En ehtinyt alkua pitemmälle kun Mamma sanoi, että älä kulje noin kumarassa, selkä suoraksi, sillä tavalla, reipas poika.    

     Rannassa oli kalastajien veneitä. Ne oli rosoisempia ja mustempia ja haisi enemmän kalalta ja tervalta kuin Leppäniemen soutuvene. Ja keinui, vaikka ne oli sata kertaa suurempia.

     Myös aallot oli suuria, mutta jotenkin laiskoja. Pinnalla uiskenteli hirveän paljon roskia ja vesi oli likaisen väristä. Siksi tätä kutsutaankin kolera-altaaksi, sanoi Mamma, enkä minä viitsinyt kysyä mitä se tarkoittaa. Sen sijaan ymmärsin yhtäkkiä mitä aallokko aallokko kutsuu meinaa siinä laulussa, jota Anna lauloi keittiössä silloin kun Mamma ei ollut kotona, mutta jatko eli kohti kuohujaan jäi edelleen epäselväksi.

     Venemyyjät oli setiä. Heilläkään ei ollut hampaita tai ehkä ne oli mustia. Karvalakki, käyrä piippu, suuret saappaat, möreä ääni ja haiseva vesi oli sen verran pelottava yhdistelmä, että yksin jääminen yläportaalle tuntui sisältävän vähemmän riskejä kuin osallistuminen Mamman alaportaalla suorittamiin silakka- ja perunaostoksiin.

     Hallissa me käytiin myös, silloin kun satoi tai minä halusin että ostettaisiin kanaa ja Mamma suostui, tosin ei läheskään joka kerta. Kanaa, riisiä ja sitruunasoosia olisin ollut valmis syömään vaikka joka päivä.

     Sinun täytyy syödä enemmän, Ami, kun aloitat koulun ensi syksynä ja painat vain seitsemäntoista, sanoi Mamma. Kyllä kai, sanoin ääneen, ja inhosin kaurapuuroa vain hieman vähemmän kuin pelkäsin kouluun menoa. 

     Kauppiaan nimi oli Baburin. Valkoisessa esliinassa oli veritahroja. Hänen kanssaan Mamma laski leikkiä enemmän kuin muiden myyjien kanssa, ruotsiksi tietysti, sillä suomea tori-ihmiset puhui harvoin. Kun Mamma kaivoi kukkaroa esiin Setä iski minulle silmää ja sanoi suomeksi, että kyllä kanakauppias kyniä osaa. En ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, mutta hymyilin varmuuden vuoksi.   

     Hauskinta oli kun kääntösilta oli kiinni ja aikuisetkin juoksi alta pois. Kovin kauan ei ollut siitä kun olin ymmärtänyt, että juna oli sama kuin se, joka tuprutteli savupilviä kuilusta ja jota piti varoa kun mentiin Kaivariin ristin kohdalta. 

     Nostin päätä ja katse osui ensin hylkei … anteeksi merileijonien takana häämöttävään vaaleanharmaaseen taloon.

-    Mamma käy vielä juustokaupassa. Tule nyt, mennään. 

     -     Emmä.

     -     Ei tämä kauan kestä. Tule nyt äkkiä.

     -     Emmä.

     -     Emmä ja emmä, mitä puhetta tuo on. Se on ihan tavallinen kauppa. Mikset tulisi mukaan niin kuin muihinkin kauppoihin?

     -     Siellä haisee pahalta.

     -     Mamman mielestä siellä haisee hyvältä.

     -     Mä odotan kadulla.

     -     No olkoon, mutta älä sitten juokse minnekään.

     Odotin noin sata vuotta kunnes aloin palella, vedin pikkutakkia tiiviimmin ympärilleni ja nostin kauluksen pystyyn. Samassa hirveän suuri koura tarttui niskaani ja nosti minut ilmaan.

     -     Kuopus on höyhenenkeveä.

     -     Päästäkää irti!

     -     En saata, sillä jos hellitän niin tuulenpuuska vie mennessään ja viskaa tenavan kolera-altaaseen. Pitänee hakea tyventä juustopuodista.

     -     Ei ei, ei juustokauppaan! 

     Viimeisillä voimilla onnistuin kääntämään katseen ylöspäin. Kasvot löytyivät vasta katon rajasta. Myllyrinne, huusin kauhuissani. Ei vaineskaan, mörisi ääni, vaan Pekan Isä tietty, saisiko olla viipale maailman hyvätuoksuisinta juustoa, maksaa vain viisikolmatta penniä. Kimpale kasvoi ja haju voimistui …

-    Ei ei!

     -     Herää Ami, kohta täytyy nousta pois.

     Aurinkoinen Kauppatori oli vaihtunut varjoisaan Aleksanterinkatuun. Tartuin Mammaa kädestä, ja niin me käveltiin, Mamma reippaasti ja minä unisesti askeleen verran perässä, ensin pitkin Kluuvikatua Elannon puutalon ohi, käännös oikeaan ja sitten heti vasempaan vai oliko se päinvastoin, sitten ylös Vuorikadun mäkeä ja lopuksi taas alas portaita.

     -     Nummer fem, nummer fem, jo, här ä’ de’ ju. Nyt ollaan perillä. Tiedätkö että tämä katu rakennettiin silloin kun Mamma oli nuori ja asui vielä Viipurissa ja kävi Helsingissä vain visiitillä. Ensin sen nimi oli Murtokatu, på svenska Genombrottsgatan ja venäjäksi Genombrotskaja ulitsa.

     Oikeastaan Mamma on aika kaunis kun hän nauraa, ajattelin ja kysyin ääneen, että mitä se puulista tarkoittaa.

      -    Mikä ihmeen puulista?

      -    Se minkä sä sanoit viimeksi.

      -    Ai uulitsa, se on venäjää ja tarkoittaa katua, sanoi Mamma, nauroi taas eikä ollut enää yhtä kaunis.

     Hississä Mamma sanoi, että muista kumartaa ja vastata ruotsiksi, Tant Emma ja Farbror Hjalmar osaavat suomea aika huonosti.

     Meidänkin rapussa oli hissi, mutta se alkoi vasta meidän kerroksesta sen oven vierestä, jonka ylemmässä kyltissä seisoi Lewis ja alemmassa Auttaa kirkon kautta, enkä minä tietenkään uskaltanut kokeilla sitä yksin, eikä Harri suostunut tulemaan mukaan.

     Asunnon sisällä haisi erilaiselta kuin himassa Pietarinkadulla ja huonekalut oli yhtä vanhanaikaisia kuin Mummin luona Karhutalossa ennen kuin Mummi kuoli. 

     Molemmilla oli valkoinen tukka, iloisesti tuikkivat silmät ja ystävällinen hymy.

     -     En präktig gosse, kan ja’ se. Va’ heter du o’ hur gammal ä’ du?

     Kaksi kysymystä kerralla oli minulle liikaa. Mamma tönäisi minua ja kuiskasi, että vastaa nyt, kyllä kai sinä sentään oman nimen tiedät kun se on sama suomeksi ja ruotsiksi.

     A-Aane, sain soperretuksi.

     -     Låt mej se, fem år om ja’ gissar rätt, lite svårigheter me’ r-bokstaven, stammingen går nog också förbi me’ tiden, va’ int’ orolig kära Mary, sanoi Farbror Hjalmar, katsoi Mammaa ja taputti minua päälaelle.

     Minä punastuin ja ajattelin, että Farbror Hjalmar on tyhmä kun ei ymmärrä, että meinasin ensin sanoa Ami, mutta peruutin viime tingassa, ja suomeksi olisin kyllä sanonut Aarrne. Enää en tykännyt Farbror Hjalmarista ollenkaan yhtä paljon kuin aluksi. Mamma sanoi, että de’ ä’ nog första gången ja’ hör honom stamma, förresten ä’ han nog sex o’ ska’ börja skolan på hösten, mutta se oli myöhäistä.

Vasta ulkona huomasin, että Farbror Hjalmarin talo näytti vielä suuremmalta kuin Tant Lisan talo Temppelikadulla. Miksi kaikki rumat talot on tehty tiilestä, vai olisiko niin päin, että kaikki tiilestä tehdyt talot on rumia, filosofoin itsekseni.                

     -     Mammaa, minne tää katu menee?

     -     Asemalle, jos mennään tuohon suuntaan. Sieltä lähtee juna maalle. Siihen on enää pari kuukautta. Eikö olekin kivaa?

     -     Ei oo. Pääsenks mä tänä vuonna Eltsun ajoihin?

     -     Et.

     -     Minne tullaan jos mennään tonne päin?

     -     Sörnäisiin.

     -     Onkse Helsingissä?

     -     Onhan se tavallaan, mutta sinne meillä ei ole mitään asiaa.

     -     Mammaa, voidaanks me nyt mennä Ison Roban kautta.

     -     Mennään nyt sitten, vaikka ei Mamma oikein ymmärrä miksi. Tule nyt äkkiä. Anna ei tykkää jos me myöhästytään päivälliseltä.

     Kolisteltiin ylös Tehtaankadun mäkeä. Yritin katsoa näkyikö Wulffin paperikaupan ikkunassa jotain kivaa niin kuin esimerkiksi värikynäpakkaus, kun Mamma kysyi, että no, oliko sinulla hauskaa? Joo kai, sanoin minä, mutta Mamma ei jättänyt minua rauhaan vaan kysyi, että mikä oli parasta. Reklaamivalot, sanoin minä. Sen jälkeen Mamma ei enää kysynyt mitään ennen kuin kotona joskus paljon myöhemmin jotain ihan muuta asiaa tietysti.

     Kun me käveltiin alas Neitsytpolkua näin jo kaukaa Pekan. Ensin en muka huomannut mitään, mutta kun kohdattiin sanoin kuitenkin, että minne sä oot menossa. En mä oo menossa vaan tulossa, sanoi Pekka.

Suunnittelen pienelle ihmiselle, lausui Alvar Aalto aikanaan. Arkkitehtuurin humanististen ulottuvuuksien korostaminen teknisten ja ammatinsisäisten kriteerien kustannuksella on kaunis ajatus. Matka paatoksesta fyysiseen todellisuuteen on kuitenkin mutkikas.

     Arkkitehdin aikomusten vaikutuksia ei voi ennakoida. Vastaanottaja ei milloinkaan ole yksi ainoa samoin ajattelevien ihmisten joukko, vaan rikas variaatio keskenään erimielisiä ja alati mieltään muuttavia ryhmittymiä, hienommin sanottuna osakulttuureja.

     Suurimmalle niistä on ominaista välinpitämättömyyttä hipova itsestään selvyys suhteessa silmin havaittavaan ja käsin kosketeltavaan ympäristöön. Vain suuriin muutoksiin reagoidaan, jos niihinkään. Mutta paljon on niitäkin, joilla on suhde, kiihkeäkin, taloihin ja paikkoihin

     Arkkitehtikunta tarttui maestron eufemismiin hanakasti. Se oli oiva ase torjumaan väitteitä siitä, että töissään arkkitehdit seuraavat muotia ja kuuntelevat pelkästään toisiaan kansalaisten eduista piittaamatta.  

     Omassa piirissään kollegat viljelivät aikanaan ahkerasti sanontaa niinhän sitä maallikko luulis. Kahtiajako oli suvereeni. Yhtäältä potentiaalisesti suuret arkkitehdit, toisaalta ikuisesti pienet ihmiset.

     Syytöksissä taisi sittenkin olla perää. Eivätkä ne edelleenkään ole, niin arvelen, tyystin perättömiksi muuttuneet.

On torstai syyskuun ensimmäinen vuonna 1932 kello puoli yhdeksän a.p. Kolme veljestä taivaltaa Helsingin Pietarinkadulta alkanutta koulutietä. Nuorimmainen, salanimeltään A., yrittää pysyä vanhempien veljien vauhdissa. Hän painaa 19 kiloa 700 grammaa ja pituutta on vähän toista metriä. Kurja painoindeksi ja todella pieni ihminen, siis.

     Uudenmaankadun kulmassa A. pinkaisee juoksuun kohti Alli Nissisen valmistavaa. Isot pojat jatkavat pitkin Yrjönkatua omalle koululleen ja sanovat, että älä kundi turhaan luffaa, aikaa on vielä vaikka kuinka paljon.

     Paikan A. tuntee ennestään. Vasemmalla puolella, porttikongin perällä, on Edison. Siellä A. on ollut broidin turvassa katsomassa Tom Mixin lännenleffoja, eli keräämässä hylsyjä etupenkissä, kuten hän kehuu kavereille jälkeenpäin. Tai huutamassa Harold Lloydille, että varo Haaron, toi rosvo sun takana meinaa lyödä sua. Oikealla puolella asuu vuotta vanhempi serkku, hänkin porttikongin perällä.

     Talomuurit kehystävät kolmionmuotoista aukiota. Keskellä on kolmionmuotoinen puisto ja sen keskellä kaikkea muuta kuin kolmionmuotoinen Keihästäti.

Nuo ja lukemattomat myöhäisemmät muistot assosioituivat mieleeni käydessäni siellä. Lapselle se oli paikka, sä tiedät, se mistä mennään Edisoniin ja Lassen luo. Sittemmin omaksuin kansalaisten romantiikkaan taipuvaisen enemmistön myötä aukion ja puiston nimeksi Dianan. Vasta paljon myöhemmin havaitsin, että virallisesti nimi on alusta asti ollut Kolmikulma-Trekanten, samaan realistiseen tapaan kuin Viiskulma-Femkanten.

     Keihästäti ja Edison muuttuivat nekin Dianaksi. Liikkeitä kuoli ja uusia syntyi tilalle. Mutta muutokset olivat vähäisiä. Kokonaistunnelma ei häiriintynyt.

     Toistakymmentä vuotta sitten ilmestyneessä kirjassani Isän Maa kerroin tarinan leffakäynneistämme. Mutta sen jätit mainitsematta, että sinulta pääsi pissa housuun, totesi iso broidi happamasti. Psykologian oppikirjoista tuttu valikoiva muisti, hän totesi, kun epäilin mahtaako tuo olla totta.       

     Arkkitehtuurista, filosofiasta, osakulttuureista eikä paljon mistään muustakaan A. ei tiennyt mitään. Hän oli oman porvarillisen ja ahtaan yläluokkansa vanki. Mutta kaupunkilaisuuden siemen oli kylvetty.

     Nuo ovat vain yhden yksilön kokemuksia, sanoo tarkkaavainen lukija, ja on oikeassa. Joidenkin muiden muistikuvia Kolmikulmasta saattaa esimerkiksi hallita vuonna 42 aukion kulmalle osunut pommi, joka surmasi yli neljäkymmentä elokuvateatteri Tivolin lastennäytökseen jonottavaa ihmistä.  

     Olivatpa muistot positiivisia tai negatiivisia, vähäpätöisiä tai dramaattisia, muuntuvat ne aikanaan elimellisiksi osiksi tapahtumapaikkojensa fyysistä ympäristöä. Talot, kadut, pihat, aukiot, torit, puistot ja puut alkavat puhua niille, jotka osaavat kielen ja malttavat pysähtyä kuuntelemaan.

Diana